1918 sydän sydän

Lahessa huhtikuussa 1918.

Vuosia sitten menimme mummilla peliä, jossa jokainen sai sanoa, mitä historiallista hetkeä haluaisi päästä katsomaan sivustaseuraajana. Kaksi neljästä vastaajasta valitsi kevään 1918 Suomessa. Isoisäni huomautti tähän aika tiukkaan sävyyn, että jos te ruumiita haluatte nähdä, varmasti löytyy joku paikka, missä on enemmänkin, vaikka Auschwitz.

Sittemmin olen miettinyt tätä monesti. Voi sanoa, että 1918 on minun harrastukseni.  Olen kierrellyt katsomassa kuoppia ja monttuja, luodinreikiä hautakivissä, lukenut ja kuunnellut kaiken mahdollisen. Tehnyt aiheesta gradun. Kerran pyysin pomoani ajamaan minut Suinulan verilöylyn muistomerkille. Siellä sitten seistiin keskellä kukkeinta kevättä kivikasan edessä.

Ehkä enemmän kuin itse sodasta ja siitä, mitä faktuaalisesti tapahtui, olen kiinnostunut siitä, miten sodasta on kerrottu. Professori Pertti Haapala on todennut, että Väinö Linna teki historiantutkijoille pahimman mahdollisen, vei heiltä vallan kertoa menneisyydestä. En ole ihan varma, olenko samaa mieltä. Mutta ainakin silloin olin, kun eräs vappuvieras aikoinaan pikkutunneilla istui kotimme keittiössä ja itki, että asiat menivät juuri niin kuin Pohjantähdessä lukee, hänelle oli lapsena kerrottu. "Ei ehkä ihan kokonaan sentään", sanoi isäni. "Kyllä!" itki vieras.

Täällä pohjantähden alla on fantastinen kirja. Siitä ei voi sanoa liikaa hyvää, mutta mikään neutraali kuvaus asioista se ei ole. Eikä yrittänytkään. Linnalla oli tietoinen missio oikaista valinnutta käsitystä, hän myönsi lyöneensä vähän yli.

Toiset isot kirjailijanimemme kuten Sillanpää, Meri ja Viita taas ovat kuvanneet sotaa, jossa yksilöt sekoilevat. Mennään ja tullaan ja joudutaan johonkin ja väliin huudellaan rivouksia. Ei ole tietoja, on vain puheita. Sota pyörii ihmisten ympärillä, samoin luonto. Nämä romaanit sisältävät valtavan paljon luontokuvausta. Se korostaa, että asiat ovat tavallaan normaalisti, vaikka mikään ei ole. Monissa kohdin tämä amatöörien sota myös naurattaa kaiken hädän läpi. Pohjantähdessä Leppäsen Preetin tohkeissaan esittämä arvelu, että paronin murha kyllä selviäisi, jos paikalle saataisiin poliisikoira. Moreenissa Pispalan punakaartin harjoitukset, jossa ammutaan omia.

Jollei punakaartille olisi sattunut virhettä, ei olisi ehkä minuakaan. Isoisäni isä oli samanniminen kuin hänen isänsä. Miehet asuivat samassa maatalossa, kuten silloin oli tapana. Punaiset oli lähetetty hakemaan kuulusteluun isoisäni isää, nuorta isäntää. Perillä tuli kuitenkin ongelma, koska talossa oli kaksi samannimistä. Talosta lähti mukaan vanha isäntä, ymmärtäen mitä nuoremmalle tehtäisiin. Punaisten esikunnassa oli saatu raivari, että mitä te tätä vanhaa ukkoa tänne rahtaatte. Hänet päästettiin kotiin. Matkalla tuttu tiesi kertoa, että nuorempi olisi ammuttu.

Tähän minä olen jäänyt koukkuun. Tästä ei ole kovin kauaa. Se tapahtui näissä samoissa paikoissa ihmisille, joita minäkin tunsin. Ei tämä kiinnosta minua ruumiiden takia vaan elävien. 

Taidetta loppuun.