Cinémathèque française

 Olen matkalla Pariisissa. Viimeksi kun olin täällä (kokonaisen vuoden) viisi vuotta sitten, kävin eräänä sateisena syyspäivänä Cinémathèque françaisessa ja ihastuin ikihyväksi. Kun tyttöystäväni tänään ilmoitti lähtevänsä shoppailemaan, huomasin tilaisuuteni tulleen. Lähdin metrolla Bercyyn ja toivoin, että vierailustani tulisi yhtä mieluisa kuin edeltävästä.

Cimémathèquen julkisivu

Vasta metrosta noustuani huomasin, että sataa vettä. Kaivoin vanhan Pariisin kartan taskustani ja yritin hahmottaa, missä olen. Vettä satoi niin, että kartta alkoi kastua. Juoksin viereiseen lehtikojuun. Myyjä nukkui istualtaan. Kyselin varovaisesti: -Monsieur, missä on Cinémathèque française? Tämä neuvoi tien. Toivotin hyvää päivänjatkoa. Palasin kuitenkin takaisin ja kysyin ostaako tämä sateenvarjoja. Hän en välittänyt, että puhuin mitä sattuu, vaan kysyi, mistä olen kotoisin.

Kuultuaan olevani Suomesta, häntä kiinnosti, monelta aurinko siellä nousee ja laskee. -Tähän aikaan vuodessa se ei juurikaan laske, kerroin. Myyjä kertoi olevansa muslimi ja sanoi, että olisi karmeaa viettää Ramadania Suomessa. Nauroin ja sanoin hei hei.

-Pieni lahja neidille, sanoi myyjä ja antoi minulle purkkapaketin.

Kun lähdin kojulta, vasen kenkäni imaisi vettä ja sukka kastui. Cinémathèque françaisessa oli hiljaista ja hämärää. Siksi ehkä viihdyin siellä viimeksikin.

Myös Norman Batesin äiti oli paikalla

Perusnäyttelyyn oli asetettu esille varhaisia animaatiokoneita ja elokuvakameroita. Muistin, että viime vierailulla, eritysinäyttelyssä, näitä vanhoja koneita pyöritettiin ja näin autenttisena joitakin 1800-luvun lopun pätkiä. Ajalta juuri ennen elokuvakameroiden keksimistä. Sen vuoksi olin viisi vuotta sitten niin ihastunut. Tällä kertaa erityisnäyttelyssä oli esillä lavasteita. En päässyt oikein fiilikseen, mutta vieraskirjaan oli samana päivänä kirjoitettu: "Cool place. Quentin Tarantino."