Opettamisen kauneudesta

Katselin kävelyllä, kuinka isä opetti lastaan ajamaan pyörällä. Ajattelin hetkisen tunteellisesti, kuinka kaunista on, että vanhemman tehtävä on opettaa lapselleen asioita, jotta he lopulta pärjäävät elämässä itse. Sitten muistin, millaista tämä oven avaamisen, digitaaliaikojen ja hiihtotekniikan opettelu todellisuudessa oli. Ei aina niin kaunista. 

Jatkoin kävelyäni ja muistelin kaikkia muitakin taitoja, joita joku on minulle opettanut. Olen ollut 17 työpaikassa. Melkein kaikkiin on kuulunut jonkinlainen perehdytys. Joissakin perehdyttäjä on kadonnut ensimmäisen viikon tai päivien jälkeen omiin hommiinsa, toisissa taitoja on opeteltu ja hiottu yhdessä koko työsuhde. 

Minä muistan monet teistä perehdyttäjistä lopun ikääni. 

Aivan työurani alkupäässä olivat Mira ja Siri. Toimiston platinanvaaleat blondit. He opettivat kirjaamaan laskuja ja palkkoja ja vastaamaan puhelimeen. Kaikessa rauhassa. Se sujui ihan hyvin. Opin myös ihailemaan miehisen vitsailun jaloa taitoa. ”Tyttö on kuin vainajan veli”, tuumasi eräskin insinööri minut nähtyään. Ja se oli totta, edellisenä päivänä olin ollut baarissa.

Eräänä kesänä myin myös makkaraa. Siihen en saanut minkäänlaista perehdytystä.

Seuraavana kesänä oli Auli. Työpaikassa, jossa mikään ei sujunut. Perehdyttäjä vaihtui alkumetreillä. Se ei ollut mitään henkilökohtaista, selitti tämä Tiina. En tajunnut, miten se olisi voinut ollakaan, kun emme olleet koskaan tavanneetkaan. Aika pian opin, että tässä työpaikassa kaikki oli henkilökohtaista. Olin Aulin ensimmäinen perehdytettävä. Hän oli innoissaan ja yritti todella kaikkensa, että olisin pärjännyt vähän paremmin. Valitettavasti olin vähän arka ja kömpelö, opin hallitsemaan koneita hitaasti ja pakkasin kaiken väärin. Purkit lentelivät ja olin kuin Chaplin liukuhihnalla. 

Kiitin onneani, kun tehdas jäi taakse ja pääsin opastustöihin. Tein museohommia useita kesiä. Yhtenä niistä työparini oli Lea. Kun asiakkaita ei tullut, pelasimme netin trivia-pelejä. Jostain syystä vastasin kaikkiin hevosiin liittyviin kysymyksiin aina oikein. Siitä tuli meidän vitsimme. Noin sadan muun lisäksi. Lean kanssa nauroimme kuin hullut. Kumpikaan ei varmasti osaa sanoa ihan tarkasti, mille. Paitsi sinä päivänä, kun raivostunut museojohtaja kompuroi turvanauhoihin ja Hämeen sanomien toimittajatkin purivat huulta. Lea oli onneksi peruuttanut kauas takahuoneeseen, itse liukenin eteiseen. Lea, sinä olit aivan ihana. Suomen ja englanninsekaisia tekstiviestejäsi en ole raaskinut poistaa vieläkään.

”Kyllä sinun nyt pitäisi oppia tulemaan kaksi porrasta kerrallaan alas”, arveli aamujakelun Tarmo, kun puuskutin monta kerrosta jäljessä. Lehtinippu pysyi juuri ja juuri kasassa tärisevissä käsissäni. Lopulta opin rappusten laskeutumisen myös pimeässä. ”Onko sinulla avvvaimet”, kysyi Tarmo aina ovella. Kysyn sitä edelleenkin itseltäni Tarmon pehmeällä oululaisella korostuksella. Kun lehdet oli jaettu, katselimme auringonnousuja Hervannassa ja Tarmo kertoi elämästään reippailla kirosanoilla höystäen: ”Saatana perkele ko…” Se oli mukavaa. En ollut koskaan nähnyt auringonnousuja.

Lehtipuolella lempiperehdyttäjäni oli iltavuoroparini Mane. Ilta toisensa jälkeen Mane vilkaisi asettelemiani mainoksia ja totesi verkkaisesti: ”No niin, nehän on ihan hyvin…paitsi ettei sinne päinkään.” Ja sitten laitettiin kaikki uudelleen. Tykkäsin Manesta niin paljon, että toin hänelle tuliaisiksi laivalta pullon kossua. Viimeisessä yhteisessä vuorossamme Mane totesi hyvin kauniisti minun kehittyneen ”sekä taittajana että ihmisenä”.

Ensi kesänä tapaan taas uuden perehdyttäjän. Ja ehkä joskus tulee päivä, jolloin itse perehdytän kesätyöläistä. En osaa kuvitella, mitä se saattaisi olla, mutta toivon, että joskus hallitsen jonkin homman niin hyvin. Silloin pyrin olemaan yhtä hyvä kuin kaikki edellä mainitut perehdyttäjät.