Rakkaudesta tavaroihin

Silmälasini katosivat kuukausi sitten. Tai ainakin silloin ne oli varmasti nähty päässäni. Aluksi ajattelin, että kyllä ne jostain putkahtavat esiin. Etsin joka paikasta. Kolusin kolmeen kertaan todennäköisimmät paikat, sitten aloin laajentaa etsintöjä. Lopuksi kurkistelin varmuuden vuoksi jo pakastimeen ja pyykkikoriin, kun etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Aloin soitella kavereille. Jopa niille, joiden kotona en ollut käynyt ainakaan kuukauteen. Kukaan ei ollut nähnyt lasejani. Tilanne näytti huonolta.

Joka päivä etsin lasejani. Toisinaan tuhlasin etsintään tunteja, joskus vain kurkistin nopeasti uuteen paikkaan. Laitoin viestiä elokuvateatteriin ja tiedustelin työpaikan aulaneidiltä kadonneita lasejani. Olin tekemässä ilmoitusta myös löytötavaratoimistoon. Ongelmaksi muodostui ilmoituksen muotoilu. ”Hävinnyt silmälasit kuukauden sisällä jonnekin. Ovat oletettavasti kotelossa.” Ilmoitus jäi tekemättä. Viime viikonloppuna sain ystävältäni viestin: ”Oliko sulta jotain kateissa?” Ihme oli tapahtunut. Silmälasini olivat löytyneet työpaikalta ystäväni työpisteen vierestä lattialta! Ilolla ei ollut rajaa.

Syypää mun suruun

Olen mestari kiintymään tavaroihin. Jos jotain katoaa tai menee rikki, märehdin asiaa viikkotolkulla. Sillä ei ole väliä, onko tavara kallis tai onko sillä tunnearvoa. Minua harmittaa jokatapauksessa ihan tosissaan. Olen aidosti kateellinen eräälle ystävälleni, jota ei tavaroiden hukkaaminen hetkauta. Hänelta on hävinnyt ties kuinka monta kertaa puhelin, lompakko ja kaikkea muutakin, mutta hän ei jää suremaan asiaa; aina saa uudet! Miksi en kykene samanlaiseen ajatteluun? Kysehän on vain tavarasta, jonka tilalle voi lähes aina ostaa uuden samanlaisen. Ja jos ei voi, mitä sitten? Maailmassa on tuhansia ihmisiä, jotka ovat menettäneet kerralla kaiken esimerkiksi tulipalossa tai sodassa. Ja minä sitten itken yksien rillien perään.

Ehkä harmistus johtuu siitä, että hukkaan asioita harvoin, koska huolehdin tavaroistani niin hyvin. Pitäisikö minun lakata huolehtimasta tavaroista? Vähentäisikö se harmistusta? Tuskin. Toivottavasti en koskaan enää hukkaa mitään. Se on kaikille parempi.