Järki ja omatunto

Ehdin jo ajatella, että minua ei tässä maailmassa hetkauta mikään (paitsi sesonkijäätelömaut ja uudet suklaapatukat), mutta toisin kävi. Ensin huomasin oikeasti suuttuneeni Volkswagenin päästöhuijauksesta, sitten Venäjän satamaruoppauksista. Oli ihan hyvä tunne, että sittenkin välittää vielä jostakin. 

Sen jälkeen tuli syksyn maahanmuuttokeskusteluräjähdys, ja aloin tuntea paljonkin eloa flegmaattisessa perusolemuksessani. Ulospäin tämä ei sentään näkynyt mitenkään. Syksyn 2015 istuin kotona ja luin maahanmuuttouutisia. Joka päivä, usein monta tuntia kerrallaan. 

Jollakin tasolla osasin odottaa maahanmuuttoraivon päätöntä laatua ja määrää. Sitä omahyväistä erinomaisuutta, jota suomalaiset tuntevat turvapaikanhakijoita kohtaan. Ikään kuin olisimme itse ansainneet sen, ettemme ole nyt tulijoita vaan vastaanottajia. Täydellinen kyvyttömyys ja haluttomuus ajatella asiaa laajempana ilmiönä ei yllättänyt sekään. Sitä en odottanut, että aikuisia ihmisiä hyssytellään ja lohdutellaan kuin lapsia siitä, että he eivät tykkää maahanmuuttajista. Tätä rehottamaan päästettyä vastenmielisyyttä toisia ihmisiä kohtaan saa purkaa miten haluaa. Näitä tavallisten ihmisten huolia on kuunneltava. Meillä on poliittinen johto, jolle on liian kipeä päätös sanoa, että nämä huolet ovat rasistisia huolia.

Tilaisuudessa puhui Erkki Tuomioja. Hurraa Erkki!

Lahdessa järjestettiin lokakuussa Avoin Lahti -mielenilmaus. Olin siellä äitini kanssa. Valitin etukäteen, etten halua mihinkään hyvän mielen toritapahtumaan, missä vallitsee kiva lahtelainen me-henki. ”Musta tää kuulostaa joltain halaa maahanmuuttajaa -päivältä, mä en halua mihinkään, minkä facebook-eventissä on pilviä, kaunokirjoitusta tai sateenkaari, se meillä on unelma oli ihan kamalan nolo nimi...” Olisin toivonut jämäkkää rasismin vastaista sanomaa, enkä sitä, että annetaan itselle viidet aplodit siitä hyvästä, että on tultu paikalle. (Hakkapeliittapatsailla rajat kiinni -porukka kohotti yhteishenkeä vetäisemällä Maamme-laulun kaksi kertaa, se oli jämäkkää se.)

Kitinäni kirjoitti fiksumpaan muotoon Janne Saarikivi Journalistissa sanoen, että ennemmin kuin siitä, miten ihanaa suvaitsevaisuus on, meidän pitäisi puhua siitä, kuinka inhottavaa se on. Koska onhan se vaikeaa, aivan hirvittävän vaikeaa suhtautua yhdenvertaisesti kaikkiin ihmisiin ja sietää heitä. Niin me olemme kuitenkin yhteisesti sopineet tekevämme. Se on kaiken pohjalla ja perustana, ehdoton välttämättömyys. "Ilman sitä meillä ei ole mitään toivoa."

Syksyn 2015 päässäni on tahkonnut Yk:n ihmisoikeuksien julistuksen alku. ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja ihmisoikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto ja heidän on toimittava toisianne kohtaan veljeyden hengessä.”

Viime viikolla mietittiin kansanedustajatasolla, mitä nämä ihmisoikeudet olivatkaan. Meille on tosiaan annettu järki ja omatunto. Voimme itse päättää, käytämmekö niitä vai emme. Esimerkiksi Laura Huhtasaari tuntuu onnistuneesti sammuttaneen molemmat. Onneksi monilla muilla ne ovat edelleen päällä.