Kesä on kaikilla

Tänä kesänä kuulemma kaikki kukkii, kasvaa ja lisääntyy aiemmin kuin tavallisesti. Tästä olen päätellyt, etten ole ollut kovin hyvin selvillä, koska lokilla on tavallisesti poikaset tai kurjenpolvi kukkii. En ole ottanut kesästä niin tarkkaa selkoa kuin talvesta. Olen antanut sen vain tulla. 

Vielä lukioikäisenä ihmettelin ylenpalttista kesäfiilistelyä. Melkein ahdisti kesään kohdistuva hehkutus, aina olisi pitänyt olla pelkästään mahtavaa aamusta iltaan. Minusta ihmiset odottivat enemmän kesän ideaa kuin itse kesää. 

Yliopistoaikoina lämpenin kesälle. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä huonommin siedin talvea ja enemmän nautin kesästä. Nykyisin olen sitä mieltä että kaikki kesässä on hienoa ja talvessa kaikki on paskaa. Olen kesän suhteen täydellinen takinkääntäjä. 

Ihmeellisimmän kesän titteliä kantaa kesä 2010. Se oli niin lämmin, ettei sellaista etukäteen osannut edes kuvitella. Kaikissa sen kesän kuvissa näytän ruskealta, hikiseltä ja turvonneelta. Pitkä helle jotenkin haudutti ihan kaiken. 

Sinä(kään) kesänä yksityissektorilla ei tapahtunut mitään näkyvää. Kuitenkin jotain tapahtui. Sinä kesänä jollain lailla luovutin, annoin kaiken vain olla ja olin. Ehkä tämä prosessi oli jo alkanut talvella Rovaniemellä, mutta kesällä en enää odottanut mitään tai yrittänyt mitään. Asuin Hervannassa, kävin museoraitilla töissä, pyöräilin joka päivä 50 kilometriä, uin ja söin ja katsoin öisin parvekkeella maailmansotadokumenttia. Ihmettelin äkillisiä sään muutoksia, matalapaineita, kattoon nousevia verhoja, ukkosia ja nopeasti liikkuvia pilviä. Istuin pyöräkatoksessa ja kuuntelin, miten sade hakkasi peltikattoa. En ollut menossa mihinkään tai tekemässä mitään. Olin hirvittävän tyytyväinen koko ajan.

Sisko palasi Pariisista ja ihmetteli miten ”Kaisa on ollu mulle niin ystävällinen”. En halunnut tietää, millainen olin ollut ennen. Kesä oli syönyt minusta terän. Tuntuu, että olen yhä samassa kesäjamassa. Odotan lauhkeana, mitä tuleman pitää.