Apinassa humalassa

Välillä mietin sitä, että aluksi oli aika, jolloin en ollut kuullut yhtään laulua. Olin kaikista tarinoista ja melodioista tyhjä. Ja että jonakin päivänä olen kuullut ensimmäistä kertaa vaikkapa sellaisetkin lähes epäkappaleiksi muotoutuneet kestohitit kuin Yesterday, Simply the best, Dancing Queen ja Eye of the tiger. Olen voinut kuulla ne neutraalisti sellaisina kuin ne ovat. 

Useimpien ennen omaa syntymää tehtyjen ikivihreiden ensimmäisestä kuulemiskerrasta ei ole enää muistikuvia. Joistakin kuitenkin on.   

Tässä täytän 22 vuotta ja taustalla soi luonnollisesti
Tehosekoittimen Fiksu ja Kypsä, koska "oon 22 ja finito".

Jokainen joka minut tuntee, tietää, miten paljon pidän Carly Simonin kappaleesta You’re so vain. Todella paljon. Kiitos siitä kuuluu Andy McCoylle. Andy ja Angela lauloivat tosi-tv-ohjelmassaan jonkin jakson päätteeksi pubissa karaokena dueton. Angela ei osannut laulaa yhtään ja Andy oli niin sekaisin, ettei laulustakaan tullut mitään. Tämän kaiken läpi huomasin, että laulu kuitenkin jotenkin puhetteli minua ja kysyin isältäni, tunteeko hän kappaleen. Se on You’re so vain, sanoi isäni ja lisäsi: taustalla laulaa Mick Jagger, huhutaan, että se kertoo hänestä. 

Kerran Hervannassa pubissa kuulin biisin, josta pidin ja kirjoitin sen sanoja ylös, ja lähetin tekstiviestinä Liisalle, etten unohtaisi. Liisa oli tuolloin Walesissa töissä ja ihmetteli, mitähän hittoa viestini tarkoittaa. Vastasin hänelle olevani pubissa. Pubin nimi oli Kultainen apina ja kirjoitin olevani Apinassa, mutta loppuun olin laittanut vahingossa kysymysmerkin pisteen sijaan. Vastaus tuli pian: ”Vitut sä missään apinassa oo ku humalassa.” Apinassa humalassa kuitenkin kuulin Suzi Quatron Can’t give me love. 

Matkalla Provinssirockiin 2003 jonkun junamatkustajan mankasta kantautui hyvä kappale. Siinä oli sen verran tuttua, että arvelin sen saattavan löytyä levyhyllystä myös kotoa. Soitin isälle ja hyräilin kertosäettä. Hän ei yllättäen saanut siitä mitään tolkkua. ”No: ti-ti di-di ti-ti-ti di-di…” Perillä provinssissa tapasin kuitenkin kaljateltassa setäni ja festarin pauhun ja mölinänkin yli hän tunnisti salamana: ”Joo, toi on Clashin Rock the Casbah.”

Joku raja baarissa Kouvolassa kymmenen vuotta sitten.

Viimeinen kappale, jota vahtasin perinteiseen tapaan kasetti valmiina pesässä radion ääressä oli Pmmp:n Leskiäidin tyttäret -levyn Joku raja. Jätin menemättä taidehistorian luennoillekin, koska tiesin, että tietyllä tunnilla kappale soisi. Kuuntelin sitä kasettia sitten muutaman kuumeisen viikon ennen kuin levy ilmestyi.