Keski-ikäinen haluaa metsään

Loppuvuodesta uskallan mennä metsään myös etelässä. Kuvassa äitini sienestää joulukuussa.

En osaa varmaksi sanoa, milloin tämä alkoi. Mutta minusta on tullut ihminen, joka haluaa mennä metsään. Oikein metsän sisälle eikä mihinkään pururadalle puiden liepeille. Kymmenet aikakauslehdistä lukemani lausunnot siitä, kuinka metsästä saa voimaa ja sinne mennään rauhoittamaan ja laskemaan verenpainetta, olivat sellaisia, mitä en ajatellut ikinä päästäväni suustani. En kiistänyt näitä asioita, mutta en todellakaan mennyt metsään rauhoittumaan tai viettämään siellä muutenkaan aikaa.

Suomen luontoa ja joka paikkakunnan ja instituution hehkuttamia mahdollisuuksia päästä luontoon pidin tympäisevinä. Missä vain Suomessa pääsi luontoon. Ei täällä paljoa muuta olekaan. Mitä olisin kaivannut enemmän, olivat viihtyisät kaupunkiympäristöt. Tiesin että maailma tarvitsee metsiä, mutta metsä oli minulle henkilökohtaisesti yhdentekevä alue.

Muutos ehkä tapahtui kun muutin Rovaniemelle ja metsä alkoi takapihaltani. Tässä metsässä saattoi kiivetä Ounasvaaran päälle. Siellä oli myös muinainen Yoldia-meren ranta kivikkoineen kuten lapsuuteni metsässä Aulangolla. Siellä saattoi käydä ajattelemassa muinaisia vesimassoja, jotka peittivät alleen kaikein siitä alaspäin. Tai sitten saattoi ajatella jotakin muutakin. Rovaniemen metsässä ei ollut pelkoa kohdata metsiemme hirveintä eläintä hirvikärpästä. Vailla hirvikärpäsenpelkoa tunkeuduin myös ryteikköreiteille, minne en Etelä-Suomessa missään tapauksessa menisi. Ajoittain kohtasin poroja. Ne olivat kuumottavia tilanteita mutta eivät verrattavissa hirvikärpäsen kohtaamisen. 

Hönkäilen älykkäänä saadakseni kuvaan huurun. 

Nyt olen etelään muuttanut varhaiskeski-ikäinen ja huomaan kaipaavani metsään. En edelleenkään sano ääneen rauhoittuvani metsässä tai saavani siitä voimaa, vaikka tämä saattaa olla jopa totta. Mutta haluan mennä metsään joka päivä samalla tavalla kuin ennen halusin joka päivä kirjastoon.