Patsastelua pirtissä

Ekaluokkalaisena kysyin isältäni, voittiko Suomi sodan, jossa vaarini oli taistellut. Muistan hämmästyneeni, kun hän vastasi että Suomi hävisi. Olin saanut etukäteen ihan toisenlaisen käsityksen.

Tänään kävin katsomassa tästä sodasta kertovan elokuvan.

Nautin elokuvan katsomisesta siltä osin, että sen hahmot ja varsinkin dialogi ovat täyttä timanttia. Nauroin monta kertaa ääneen. Näyttelijät näyttelivät todella hyvin. Paitsi Robinin vierailun koin kyllä tarpeettomana (yleisö tosin huokasi äänekkäimmin, kun Robin kuoli), samoin kuin Louhimiehen oman pojan, jonka näytteleminen ei ole kamalasti parantunut lapsiroolista Käskyssä.

Kokonaisuudesta jäi vaikutelma, että Tuntematon sotilas ei pystynyt päättämään, mistä se haluaa kertoa ja millainen elokuva sen on tarkoitus olla. Pieniä väläyksiä modernista tavasta käsitellä sotaa esiteltiin pitkin matkaa. Näytettiin teloitus, rintamalla seonneet, sikailu Petroskoissa. Elokuvan ydinhahmot tuntuivat katsovan niitä yhtä sivusta kuin me katsojat. Kappas, sellaistakin siellä tapahtui. Lopussa taidettiin esittää vielä pikainen pervitiinitablettien jako.

Ihmettelin myös arkistomateriaalin käyttöä keskellä elokuvaa. Siitä tuli pakotettu tuntu siitä, että sodasta täytyi kuitenkin esittää jonkinlainen kokonaiskuva. Kömpelöimmillään tämä tarve oli elokuvan lopussa, jossa lumi peittää sankarihaudat ja Finlandia soi. Eikö muuta tapaa kertoa tätä kaikkea ole? Eikö myöskään rauhan tuloa voi esittää muuten kuin kuuntelemalla radiosta antautumispuhetta?

Pienviljelijä Antti Rokka

Olisiko elokuva voinut esimerkiksi keskittyä selkeästi Rokkaan? Silloin paljon puhuttu kotirintama olisi voinut olla muutakin kuin väkinäinen tunteiden näyttämö. Lyytillekin olisi voitu kirjoittaa jotain järkevää sanottavaa tai tekemistä. Nyt Paula Vesala joutui patsastelemaan pirtissä taikinatiinun ääressä aivan olemattomin eväin.

Tässä Tuntemattomassa sotilaassa Linnan repliikit ja näyttelijät loistavat, mutta elokuva niiden ympärillä jää päteväksi kuvitukseksi.