Lokakuussa valtaa, ostereita ja Vesalan hiukset

Turisti hikoilee Ranskassa.

Lokakuu oli opiskeluaikana (12 vuoden ajan) suosikkikuukauteni. Aikaa, jolloin sai olla rauhassa ja tehdä mitä huvittaa. Kesätöistä oli vielä rahaa jäljellä eikä uusista tarvinnut ihan vielä huolehtia.

Vieläkin se on hyvä kuukausi. Pidän paljaista puista ja harmaan sävyistä ja siitä, että maa tuoksuu. Yleensäkin siitä, ettei ole vielä talvi eikä mikään jäässä.

Nyt 2017 lokakuussa olen keskittynyt pubivisassa käymiseen ja Katalonian tilanteen seuraamiseen. Olen myös sairastanut ja katsonut todella paljon televisiota. Töissä olen opetellut lehden rakenteen hallintaa ja erilaisia ajotapoja. "Jumalauta, sulla on valtaa", sanoi työpisteelläni käynyt toimittaja tänään, kun kerroin suurentavani torstain lehteä.

Viime viikolla olin Ranskassa. Siellä lokakuu oli jotenkin kultaista valoa täynnä. Ajoimme Barcelonasta Bordeaux'hon. Istuin koko matkan takapenkillä aurinkolasit päässä ja yritin solidaarisuudesta pysyä ruokataukojenkin jälkeen hereillä. Vaikka nykyisin liikenteessä pelkään koko ajan joutuvani kolariin ja kuolevani, Ranskassa en muistanut ajatella asiaa koko aikana. Huoltoasemilla tarkastin whatsapista, onko kaverini jo synnyttänyt. Kuva vauvasta tuli puolimatkassa jossain eläkeläisten suosimassa papuravintolassa.

Samana iltana söin elämäni ensimmäiset kolme osteria rannikon kesäkylässä, jossa oli aloittamassa jazz-bändi ja selitimme tarjoilijalle että haluamme istua sitten mahdollisimman kaukana tästä bändistä. Bändi oli kumminkin kiva ja soitti kappaleen joka muistutti Beatlesin Honey Pieta. Ajomatkasta hotelliin muistankin vain oman selvitykseni siitä, mikä merkitys Paul McCartneyn isällä oli Paul McCartneyn sävellyksiin. Suuri!

Dyynistä ei saanut mitään järkevää kuvaa, mutta se oli
vaikuttava 4000 vuotta vanha kasa hiekkaa.

Näin Euroopan ainoan dyynin, viinialueita ja kartanoita, keskiaikaisen kylän ja pienen kaupungin, jossa joka ikisellä vastaantulleella oli sunnuntai-iltapäivänä kainalossa 1–4 patonkia. Kävin kolmessa museossa joista yksi oli Toulouse-Lautrec'n museo tämän synnyinkaupungissa Albissa. Ylistävintä, mitä Toulouse-Lautrec'sta tuli todettua museovisiitin aikana, oli se, että hän osasi lopettaa maalaamisen oikeassa kohdassa.

Elviksellä on kuulkaa sellainen biisi kuin Crying in the Chapel.
Tässä sitä soitetaan ja valitettavasti se soi päässä aika pitkään sen jälkeen.

Paluu Suomeen oli vähemmän ankea, koska viikolle oli sovittu ohjelmaa. Keskiviikkona olimme teatterissa ja jälkeenpäin Mariankadulla konjakilla. Torstaina olimme pubivisassa pisteen päässä voitosta ja lauantaina kävimme Annan kanssa Vesalan konsertissa. Jälkeenpäin analysoimme eniten Vesalan hiuksia ja sitä, olisiko meistä sellaisiksi naisiksi, jotka laittavat hiuksiaan jo edellisenä iltana. Ei olisi.