Voi pojat

On heinäkuu. Kävelen kahville ja kauppaan niin kuin kaikkina päivänä tänä kesänä. Kun muuttaa uuteen paikkaan ja alkaa kävellä uusia katuja, kaikki vanhatkin kadut muuttuvat toisenlaisiksi. Uusia lähikatujani ovat Vesijärvenkatu ja Lahdenkatu, jotka eivät ole viihtyisiä eikä niiden varrella ole paikkoja, minne haluaisi mennä. Ne on tehty läpiajoa varten ja lahtelainen massahysteria iskee, jos autojen oikeuksia näillä kaduilla uhataan. Onneksi Lahdenkadun toiselta puolelta alkaa Kariniemi ja Kolkankadun päässä on pieni portti, josta pääsee jonnekin menneeseen aikaan kuuluvan Tenniskeskuksen hiekkakentälle.

Pidän porteista ja veräjistä, kuljen siitä läpi mieluummin kuin katua pitkin ja katselen kuinka ihmiset pelaavat mölkkyä ja rantalentopalloa ja mopoautoilla paikalle tullut nuoriso kohtaa parkkipaikalla perjantaisin. Siitä jatkan satamaan.

Olen viettänyt siellä ison osan tästä kesästä juoden laihaa kahvia vähän jotain kirjojen lukemista yritellen. Viimeksi luin Postitoimistoa, jonka luin edellisen kerran meren rannalla, kun olin paossa rottaa, joka teki kuolemaa vessassani. Postitoimistossa kuvaillaan hulluja koiria, joita postinkantoreitillä kohtaa.

Minäkin olen jakanut postia ja olinkin unohtanut koirat. Jotkut niistä saattoivat tarrata lehteen ennen kuin olin edes työntänyt sen luukusta ja niiden innokas haukku aamuöisessä rappukäytävässä sai minut sydänkohtauksen partaalle.

Kun ajattelin tätä, satamaan tuli bernhardilaisen pentu, joka toikkaroi edestakaisin yllättävän hoikilla ja pitkillä jaloillaan. Sitten tuli pitkä letka autoja ja ihmettelin, mikä saattue tämä on, onko joku kuollut. Kun autot sitten pysäköivät metrin päähän toisistaan, tajusin että se on peräkonttikirppis eikä mikään saattue. Kauneimpia asioita on kuitenkin saattaa ja tulla vastaan. Will you fetch me from airport, kysyy Enric aina.

Emme ole tavanneet kohta viiteen kuukauteen. En tiedä millainen tapaaminen siitä tulee, kun tapaamme. Outo vai tavallinen vai millainen. Tänään sain viestin, että Enric oli ostanut Ikeasta kokovartalopeilin. "This is for you."  Tänä aikana on tapahtunut aika isojakin asioita, jotka kaikki on pitänyt nyt käydä läpi näin.

Loppupäivä meni niin että kävin hirveällä kiireellä kaupassa ja Alkossa ja leivoin piirakan lattialla ja imuroin, kaikki tuhatta ja sataa valmiiksi, kun Aino tuli Torniosta junalla. Kun Itä-Häme meni painoon, katsoimme kaksi jaksoa Le Bureauta ja menimme nukkumaan ja Aino olisi halunnut sälekaihtimet ja minä haluan nukkua aina kaikki verhot auki. Ja en halunnut alkaa hankalaksi niin sanoin jostain syystä pieneksi vastalauseeksi vain "voi pojat". Naurettiin sitä monta minuuttia.