Menin satamaan, laitoin sadetakin

Kotona on kärpänen. Olen yrittänyt saada sitä ulos kolme päivää, mutta se ei halua lähteä. Aamulla se tulee onnellisena lentelemään makuuhuoneeseen, kun avaan oven. Se haluaa olla aina siellä missä minäkin. Riippuen siitä millä tuulella olen sanon sille joko mee pois tai painu vittuun.

Kärpänen seurasi tänään läheltä kun tempaisin jalkaani kireimmät farkkuni. Timo Haapala aina twitterissä tempaisee. Rakastan inhota Timo Haapalaa. Farkut ovat niin ahtaat, että ne jalassa ei voi kyykistyä eikä syömisen jälkeen oikein istuakaan. Kuitenkin laitoin ne päälle, koska elätän yhä kolmen vuoden jälkeen toiveita, että ne jotenkin löystyisivät käytössä kuten myyjä sanoi.

Menin satamaan. Laitoin sadetakin, satoi vähän vettä. Oli harmaata ja vain muutamia ihmisiä. Se sopi minulle, en jaksaisi hellepäivää nyt. Tämä kesä on ollut ihan perseestä tähän mennessä. Ostin kahvin ja kuuntelin mitä ihmiset vieressä puhuivat lentokenttien uusista maahantulotarkastuksista.

Luin Mariankatu 26:ta. Siinä Henrik Tikkanen kertoo, että joka päivä kuuden vuoden ajan hän ja Märta harrastivat Hufvudstadsbladetin työpäivän aikana seksiä ja tullessaan takaisin toimitukseen Henrik Tikkanen oli aina niin lennokkaalla tuulella, että keksi matkalla aforismeja. Märta Tikkanen ujutti ne lehteen Shakespearen, Voltairen, Strindbergin tai jonkun itse keksityn suurmiehen mietelauseina.

Muistin miten työkaverini, jolta myöhemmin perin hänen työpaikkansa, kerran huokasi jotain 90-luvulla tapahtunutta muistellessaan: "Kyllä meillä oli ennen niin hauskaa täällä." Sitten hän vilkaisi heti minua syyllisen näköisenä. Ei se mitään, tiedän mitä hän tarkoitti.

Kotona kärpänen tuli heti katsomaan, kun suihkin ripsiäisiä pois peikonlehdestä. Kaikkea verrataan nykyisin taisteluun mutta yritykseni saada ripsiäiset hengiltä ja pitää kasvit hengissä on ehdottomasti taistelua. Vaikuttaa että olen häviöllä.

Olen ajatellut kesää, jolloin olin Hattulan kirkossa töissä. Silloin satoi joka päivä. Etsin päiväkirjanikin muistaakseni paremmin. Tekstiä oli älyttömästi, kirkosta ehkä kaksi lausetta. Pelkkää baarireportaasia ja ihmissuhdemömmöä. Päiväkirjat eivät ole lukemista varten. En ole kirjoittanut mutta muistan kuitenkin. Kirkon hajun ja 193 maalausta. Toiset oppaat Katan ja Kreetan, joiden kanssa istuttiin pitkät tunnit odottamassa, tuleeko ketään. Puhuttiin siinä läpi hirveän henkilökohtaisia asioita eikä sen jälkeen tavattu koskaan. Viimeisenä työpäivänä laitoin peruukin, aurinkolasit ja vaihtovaatteet, puhuin vaikeasti suomea ja kerroin haluavani opastuksen. Paljastuin kuitenkin kävelytyylistä kirkon ovella omaksi itsekseni. Harmittaa vieläkin, etten kiinnittänyt siihen huomiota.