Liitun päiväkirja

Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen ala-asteella, kun sain sellaisen 8-vuotiaana nimipäivälahjaksi. Päiväkirja oli Tiimarista ostettu tuoksupäiväkirja, jonka kannessa oli leopardi. Ensimmäinen päiväkirjamerkintäni koskeekin samaista nimipäivää ja alkaa sanoin: ”Nimpparit (jee jee) Aamuherätys oli hieno. Se tapahtui mummilla. Minulle tuotiin lahjoja ja kaakaota ja pullaa ja lahjoja oli 7 (vau).”

Ensimmäinen päiväkirjani kesti 6 vuotta.  Kirjoitusten tyyli, pituus ja aiheet muuttuvat kirjan edetessä: ensin leikitään barbeilla, kohta joku käyttääkin jo "huorameikkiä", ja lopussa ollaan Mukkularockissa ja korkataan pullo uutena vuotena. Seitsemännellä luokalla en kirjoittanut päiväkirjaa. Se lienee pelkästään hyvä juttu, koska kasiluokankin päiväkirjaa on vaikeaa lukea kuolematta nauruun – tai häpeään. Vaikka ikää karttuu ja ajat muuttuvat, ovat päiväkirjan tekstien aiheet olleet yläasteesta asti hyvin samanlaiset.

Kimppakuva teoksistani

”En oo jaksanut enää kirjoittaa, kun se on aina 

vaan pelkkää valitusta”, totesi ystäväni Pemppanen päiväkirjan kirjoittamisesta. Hänkin oli kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteesta asti, samoin kuin sisareni Kaisa. Hän soitti minulle jokin aika sitten ja kertoi lukeneensa omia päiväkirjojaan siltä kantilta, että ne olisivat ainoa historian peili 90-luvun alusta tähän päivään. Hän mietti, mitä informaatiota kirjoista saataisiin, jos maailma tuhoutuisi ja ne löydettäisiin vuosisatojen päästä. Tulokset taisivat olla melko laihat. 

Ystäväni Pemppanen oli varsin oikeassa siinä, että päiväkirjat ovat pitkälti valitusta. Historian kirjoina niistä ei ole apua jälkipolville. Suurimmat huolenaiheet ovat ulkonäkö- ja -muoto-ongelmat, kumppanin puute tai olemassa olevan viat. Lisää huolia tuovat tylsä elämä, väärä työpaikka tai koulutuspaikka tai niiden puute. Kirjat ovat siis pääosin harvinaisen tylsää luettavaa, mutta minulle ne ovat toimineet terapeuttisena kanavana purkaa iloja ja suruja.  Näin jälkikäteen ajatellen voin olla iloinen, paitsi siitä, että olen tilittänyt ja iloinnut asioistani päiväkirjaan, myös siitä, ettei jonkun raukan ole tarvinnut kuulla ihan kaikkea niistä ajatuksistani. 3 vuoden virsi siitä, kuinka ihana herra x on ei ehkä kiinnostaisi ketään pidemmän päälle.

Päätin nykyistä päiväkirjaa kirjoittaessani, että se tulee jäämään viimeiseksi perinteiseksi päiväkirjakseni. Sen jälkeen kirjoitan vain lyhyesti yksittäisistä tapahtumista, samaan tyyliin kuin ala-asteella. Päätin myös samalla, että nykyisen päiväkirjan sivulle kirjoitan vasta sitten, kun jotain erityisen iloista tai jännittävää tapatuu. Toivon, että pääsen täyttämään tuon sivun mahdollisimman pian.

Ala-asteella kirjoitettiin puhtaasti asiaa ja näemmä vain yhdestä päivästä.