Hautajaiset

Olin viime viikonloppuna isoisäni hautajaisissa. Siunaustilaisuus oli haikea ja kaunis. Kaikki sukulaiset olivat paikalla, laskivat kukkansa arkun viereen ja lukivat muistovärssyt. Enoni lauloi. Se oli liikuttavaa. Kun kävelimme kirkon käytävää Narvan marssin tahtiin ulos, äiti kuiskasi minulle: -Tätä kappaletta ei pitänyt tulla. Isä ei pitänyt tästä. Sori, isä. 

Mieleeni tuli Kari Hotakaisen kertomus siitä, kuinka hän oli itkenyt surun ja ilon kyyneleitä samaan aikaan ukkinsa hautajaisissa 70-luvulla. Ukilla oli ollut kansanmusiikkiyhtye, jonka yhtä esiintymistä Hotakainen oli päässyt katsomaan. Se oli ollut huonoin keikka, jonka tämä oli koskaan nähnyt. Kun hänen ukkinsa kuoli, hautajaisissa oli esiintynyt sama kansanmusiikkiyhtye ja soittanut ihan yhtä pieleen kuin sillä keikallakin.

Vaarin hautajaisten onnistumista oli jännitetty jonkin verran. Mietin, voiko hautajaisissa tapahtua jokin aivan valtava moka. Sitten kuulin, että edellisellä viikolla samalla hautausmaalla arkun kantajat eivät olleet jaksaneet laskea arkkua hautaan. Se oli tipahtanut, kansi oli auennut ja vainaja tipahtanut pois. Meillä hautajaiset menivät senkin puolesta paljon paremmin. Arkku saatiin siististi alas ja lopulta haudalla otettiin yhteiskuva. 

Muistotilaisuudessa syötiin, soitettiin, muisteltiin ja katseltiin multimediaesitys vaarista. Yritimme sukulaiseni kanssa esittää erästä tangoa. Hän esitteli kappaleen ja alkoi itkeä: -No nymmää yritän laulaa, mää aloin taas poraan, tämä sanoi. Kappaleen välissä piti pitää taukoa, koska hän ei nähnyt kunnolla sanoja. Itse poljin sähköurkujen pedaalia niin raivokkaasti, että se liukui koko ajan kauemmas, jalkani kantamattomiin. Vaari olisi varmaan pitänyt siitä esityksestä.