Täällä Suomessa ollaan jo pitkään ihmetelty..

Matkustin elokuun lopulla Euroopan lounaisnurkkaan Portugaliin. En ollut ennen käynyt siellä, mutta mielikuvien ja toisten kokemusten perusteella odotin matkalta paljon. Olin matkalla ystävä(ttäre)ni Juppelin kanssa. Aloitimme matkan eteläisestä Portugalista, Farosta, josta siirryimme myöhemmin junalla pääkaupunkiin Lissaboniin. Matkan aikana spekuloimme kaikkea kokoajan. Pohdintaa aiheuttivat niin ravintoloissa myytävän kalan kate, tanskan kielen ymmärtämisen mahdottomuus kuin Ryanairin päivittäisten lentojen määrä Faroon. Plus miljoona muuta asiaa.

Perisuomalaiseen tyyliin spekuloinnin lisäksi hämmästelimme monia asioita. Niinhän ulkomailla kuuluu tehdä! Hämmästely kytkeytyi usein ärsyyntymiseen, toisinaan suoranaiseen raivoon. Suurin hämmästelyn aihe oli huumekauppa Lissabonin kaduilla. Se on varsin avointa. Hyvin pian Lissaboniin saapumisen jälkeen, kun seisoskelimme kadunkulmassa, pohtien minne menisimme, kuului vierestä hiljaisella äänellä: ”Hasish?” Olin lukenut matkaoppaista, että huumekauppaa on paljon ja että sitä käydään avoimesti, mutta silti olin tilanteesta varsin hämmentynyt. Muutaman Lissabonissa vietetyn päivän aikana olisimme halutessamme saaneet haltuumme lähes mitä kamaa vain ilman sen kummempaa etsimistä. ”Ei meillä Suomessa”, ajattelimme minä ja Juppeli ja jatkoimme lomaamme ignoroiden meille kohdistetut huumekauppausyritykset. 

Jatkuvaa hämmennystä ja päivittelyä aiheutti myös portugalilaisten aikakäsitys. Liikuimme sitten bussilla, junassa tai laivalla, jok’ikinen kulkuneuvo oli myöhässä. Myöhästymistä ei sen kummemmin selitelty, paitsi junamatkalla Farosta Lissaboniin, jossa myöhästymisestä (1h 20 min) kyllä tiedotettiin, mutta vain portugaliksi. Vieressä istuva nainen valaisi meitä kertoen, että myöhästyminen johtuu huonoista/rikkinäisistä raiteista.  Myöhästely ei tuntunut paikallisia haittaavan. Meitä suomalaisia se kyllä haittasi! 

Myös asiakaspalvelun taso oli varsin mielenkiintoista, etenkin Lissabonissa. Suurimmat turhautumiset koimme (tai etenkin minä koin) julkisen liikenteen kanssa. Metroasemien lipunmyyjärouvat eivät olleet kovin kiinnostuneita palvelemaan tietämättömiä turisteja, vaikka heitä oli ahdettu kolmekin pieneen myyntikoppiin. Kun Juppeli pyysi kymmmenen matkan lippua, myyjän vastaus kuului ”It does not exist”. Keskustelua ei jatkettu siltä saralta sen kummemmin. Ostimme kertaliput ja löysimme netistä tiedon, että samalle kortille voi ladata jatkossa matkoja. 

Kotona jatkoin Suomen ja Portugalin erojen analysointia. On hassua, että vaikka olimme lomalla, myöhästely ärsytti. Myöhästely ei ole suinkaan pelkästään portugalilaisten pahe, vaan sitä tunnutaan harrastavan hyväksytysti koko Etelä-Euroopassa. Huonoa ja välinpitämätöntä asiakaspalvelua olen saanut ympäri Eurooppaa, joten sekään ei tullut yllätyksenä. Olemme Suomessa tottuneet siihen, että liikenneyhteydet pelaavat ajallaan. Ja jos eivät pelaa, alkaa valitus. Suomessa VR tuntuu olevan varsinainen julkisen liikenteen sylkykuppi. Suomen olosuhteet huomioon ottaen tulimme Juppelin kanssa siihen tulokseen, että VR toimii Euroopan mittakaavassa varsin moitteettomasti. Suomessa on myös totuttu siihen, että asiakaspalvelun kuuluu olla hyvää, vaikka se ei sitä läheskään aina ole. Sitten nillitetään iltapäivälehdissä ja somessa, kun virkailija ei hymyillyt kerran viime vuonna pankin kassalla.

Lissabonissa rakennukset olivat surkeassa kunnossa. Ei meillä Suomessa.

Kaikki on siis tottumisesta kiinni. Toisiin päättömyyksiin ei kuitenkaan koskaan totu, ei edes rakkaassa kotimaassamme Suomessa. Portugalissa terassit olivat auki pitkälle yöhön, niillä sai tupakoida ja basso raikasi juuri sillä volyymilla, johon DJ sen asetti. Ravintolan seinällä kiipeili gekko ja vessan ovella minua tervehti papukaija. Alkoholia myytiin ruokakaupoissa, kellonajoista riippumatta. Ei näkynyt virkamiestä tai poliisia puuttumassa epäkohtiin. Tylsästi totean, että nautimme lomasta täysin siemauksin, kulttuurieroista huolimatta ja ihastuimme Portugaliin tosissamme!  

Ja vielä yksi asia. Suomeen palattuani olin Pepe & Saimaan keikalla Huvilateltassa. Keikka piti lopettaa kesken, koska lavan reunaan asetetun laskurin aika tikitti loppuun kesken viimeisen kappaleen. Kello oli tasan 22 ja Tuhkimon kärryjen oli aika muuttua takaisin kurpitsaksi. Lissabonissa Pepe olisi voinut veivata 60 hengen taustapumppunsa kanssa vaikka seuraavaan aamuun. Yksikään mummo, herkkäuninen, työssäkäyvä opiskelija, elämäntapavalittaja tai kukaan muukaan ei olisi tehnyt siitä valitusta.