Kuka muistaa Minna Lainion?
Muistatteko, kuinka Valentin Kononen
oksensi Helsingin EM-kisoissa? Entä sen, miten Sanna Hernesniemi juoksi samoissa
kisoissa 100 metrin finaalissa? Miten ylivoimainen oli Jonathan Edwardsin
toinen loikka? Jani Sievisen uimalasien putoamisen Atlantassa? Mika Laitisen
kaatumisen? Arsi Harjun lehdistötilaisuuden Sydneyn kisoissa? Juoksija Minna
Lainion doping-käryn?
Minä muistan. Kun Minna Lainio kärysi, olin 9-vuotias. Muistan myös, että isäni mielestä Lainio huojui juostessaan siihen malliin, että jotain steroideja oli otettu. Tämä käry oli minusta erittäin kova juttu.
Lapsena olin kova penkkiurheilija. Katsoin kaiken. Isot kisat olivat juhlaa. Nautin urheilun sosiaalisesta katsomisesta, mutta katsoin myös yksin ihan kaikenlaisia lajeja. Esimerkiksi moottoriurheilua, pesäpalloa, kilpatanssia, golfia ja tennistä.
Sitten jotain tapahtui. Laji kerrallaan katsominen väheni. Kunnes yhtenä vuonna edes Keski-Euroopan mäkiviikko ei kiinnostanut minua lainkaan. Tänä vuonna olen katsonut ainoastaan jalkapalloa.
En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain jaksa. En enää viihdy. Tiedätte ehkä ”isot miehet juoksee pallon perässä” –koulukunnan, jonka mielestä urheilu on naurettavaa. Minusta on erinomaisen hyvä homma, että isot miehet juoksevat pallon perässä. Mutta jokin siinä on, etten enää innostu.
Ennen katsoin säännöllisesti myös Urheiluruutua ja Tulosruutua. Nykyisin kun näen Urheiluruudun, sen jokainen uutispätkä tuntuu vitsiltä. Ajattelen vain Studio Julmahuvin urheilu-uutisointia ja Suomi‒ Sveitsi‒Belgia-kolmiottelua. Suomalainen urheilu on hirvittävän vakava, totinen juttu. Sen kansallisen merkityksen oletetaan olevan sama kuin 1900-luvun alussa.
Katsoin, mitä wikipedia sanoo Minna Lainiosta. Käryvuonna 1993 hänen paras aikansa 1500 metrillä oikeutti maailmantilaston sijalle 23. Lainio selitti positiivista näytettään e-pillereillä ja kävi vuosia oikeutta kilpailukieltonsa kumoamiseksi. Ura loppui siihen. Silloin sekä minusta että Minna Lainiosta olisi ollut tärkeätä päästä maailmantilaston 20 parhaan joukkoon suomalaisena kestävyysjuoksijana. Nyt se tuntuu vain surulliselta.
Minä muistan. Kun Minna Lainio kärysi, olin 9-vuotias. Muistan myös, että isäni mielestä Lainio huojui juostessaan siihen malliin, että jotain steroideja oli otettu. Tämä käry oli minusta erittäin kova juttu.
 |
| Minna Lainio silloin joskus. Kuva ei ole omaisuuttani. |
Lapsena olin kova penkkiurheilija. Katsoin kaiken. Isot kisat olivat juhlaa. Nautin urheilun sosiaalisesta katsomisesta, mutta katsoin myös yksin ihan kaikenlaisia lajeja. Esimerkiksi moottoriurheilua, pesäpalloa, kilpatanssia, golfia ja tennistä.
Sitten jotain tapahtui. Laji kerrallaan katsominen väheni. Kunnes yhtenä vuonna edes Keski-Euroopan mäkiviikko ei kiinnostanut minua lainkaan. Tänä vuonna olen katsonut ainoastaan jalkapalloa.
En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain jaksa. En enää viihdy. Tiedätte ehkä ”isot miehet juoksee pallon perässä” –koulukunnan, jonka mielestä urheilu on naurettavaa. Minusta on erinomaisen hyvä homma, että isot miehet juoksevat pallon perässä. Mutta jokin siinä on, etten enää innostu.
Ennen katsoin säännöllisesti myös Urheiluruutua ja Tulosruutua. Nykyisin kun näen Urheiluruudun, sen jokainen uutispätkä tuntuu vitsiltä. Ajattelen vain Studio Julmahuvin urheilu-uutisointia ja Suomi‒ Sveitsi‒Belgia-kolmiottelua. Suomalainen urheilu on hirvittävän vakava, totinen juttu. Sen kansallisen merkityksen oletetaan olevan sama kuin 1900-luvun alussa.
Katsoin, mitä wikipedia sanoo Minna Lainiosta. Käryvuonna 1993 hänen paras aikansa 1500 metrillä oikeutti maailmantilaston sijalle 23. Lainio selitti positiivista näytettään e-pillereillä ja kävi vuosia oikeutta kilpailukieltonsa kumoamiseksi. Ura loppui siihen. Silloin sekä minusta että Minna Lainiosta olisi ollut tärkeätä päästä maailmantilaston 20 parhaan joukkoon suomalaisena kestävyysjuoksijana. Nyt se tuntuu vain surulliselta.
Kommentit
Lähetä kommentti