Yksityisyydestä ja Merimiehenkadusta

Kohta on kesä. Nyt olen jo tottunut siihen, ettei se enää tarkoita lähtöä mihinkään. Asumaan alivuokralaiseksi jonkun kotiin tai vierashuoneeseen. Siihenkin olen jo tottunut, että minullakin on loma ja vieläpä palkallinen loma.

Kolme kesää olin töissä Helsingissä. Kävin Lahdesta junalla, asuin tädilläni Irmalla Tapiolassa ja Annin luona Punavuoressa ja Haagassa. Keskimmäisenä kesänä Anni oli melkein koko ajan Kreikassa ja asuin yksin Merimiehenkadun yksiössä. Olin töissä Iltalehdessä ja aika usein tulin sieltä yöllä kotiin Pikku-Roban delin kautta, joka oli auki 24 tuntia. Merimiehenkadun alussa oli leipomo, jossa tehtiin silloinkin töitä. Kadulla tuoksui sokeri, ja ulkona taukoa pitävät valkotakit näyttivät niin kauniilta, että jäin aina hetkeksi kyttäämään tien toiselle puolelle ohi mennessäni.

Iltapäivälehdessä oli hauskaa olla töissä. Kesä taisi kuitenkin olla melko rauhallinen, koska muistan vain yhden kunnollisen etusivu uusiksi -tilanteen. Se oli silloin, kun toimittaja sai viimein Katri Helenan myöntämään, että tämä oikeasti seurustelee Tommi Liimataisen kanssa kaiken kalakaveri-soopan jälkeen. Silloin piti Katri Helenaa fotoshopata lööpissä korkeammalle, että tästä mahtuisi  Tommin kanssa samaan kuvaan muutakin kuin päälaki.

Päivisin kävelin Eirassa ja Kaivopuistossa istuin pyöreässä rantakioskisssa syömässä jäätelöä ja lukemassa Bukowskin Postitoimistoa ja kotimatkalla kävin aina katsomassa Bruno Rygseckin taloa, koska siihen kerran oli mahdollisuus.

Loppukesästä Aino tuli käymään. Oli sunnuntai, olimme krapulassa, kävelimme Eiran rantaa ja puhuimme siitä, miksi ei kertoisi omasta elämästään kaikkea. Miksei pitäisi kaikkia mahdollisia profiilejaan julkisina, keneltä siinä itseään varjelee. Että mitä väliä sillä on. Mitä väliä on yhtään millään niillä ajatuksilla, jotka sitten viemme mukanamme kun kuolemme. Mitä niin kallisarvoista omassa elämässä on, ettei kertoisi kaikkea ja antaisi itsestään kaikkea. Koska kaikkien elämät ovat yhtä naurettavia ja yhtä älyttömiä. Ei missään ole sen enempää järkeä.

Levittelin käsiäni ja vaahtosin, miten koko elämä on naurettavaa, kaikki on naurettavaa ja silloin kompastuin sanojeni vakuudeksi näyttävästi rantakallioon.

Olen ajatellut sitä keskustelua monta kertaa jälkeenpäin ja ajatellut että toteutan niitä ajatuksia melko sekalaisesti. Joskus voin kertoa itsestäni helpostikin sellaista, mitä joku muu pitää ehkä intiiminä. Toisaalta en ikinä kerro mitään. Äitikin sanoi joskus, ettei edes lapsena tiennyt, mitä oikein ajattelen.

Se kesä loppui siihen päivään, jolloin Anni palasi Kreikasta. Satoi kaatamalla vettä ja luontokin antoi selvän signaalin, että tämä oli kuulkaa nyt tässä. Anni jatkoi suoraaan taksilla töihin, sen verran ehdittiin jutella, että Anni sanoi, että voin maksaa vähän vähemmän vuokraa, koska vessanpöntöstä tuli rotta, ja hän on pahoillaan sen aiheuttamasta vaivasta.