Haluaisin katsoa kauhua mutta en uskalla enää

Kauhua.

Uusi Halloween ilmestyi ja sai kehuja joka paikasta. Halusin heti mennä katsomaan sen, mutta luovuin saman tien koko ajatuksesta. Minusta ei enää ole kauhuelokuvan elokuvateatterikatsojaksi. Pelkään liikaa, joudun siristelemään ja tukkimaan ehkä korvatkin. Odotan vain, että yö loppuisi ja aamu alkaa. Pahinta on, jos hirveät tapahtumat eivät edes keskity yöaikaan, vaan vyöryvät miten sattuu.

Haluaisin nähdä myös kesällä elokuviin tulleen Pahan perinnön (Hereditary) ja Itin uuden version ja Get Outin. Polte nähdä ne on todella suuri. Isäni Sakari on nähnyt ne ja sanoi, etteivät ne olleet kovin pahoja. Itse asiassa häntä ei pelottanut kertaakaan.

Kauhu on minulle rakas genre. Siihen kuuluu lukuisia vaikuttavia elokuvia, jotka olen nähyt monta kertaa eri elämänvaiheissa. Etenkin ikävuodet 12-20 olivat kauhun aikaa. Teinivuosina ikään kuin mittasin itseäni, mitä vielä uskaltaa katsoa. Samalla tavalla kuin muutkin elämän osa-alueet olivat vielä kokematta, myös kauhu haki rajaansa. Silloin katsoin ihan kaiken, mitä tarjolle tuli.

Siihen saumaan sattuivat teinikauhut Scream, Urban legends, Tiedän mitä teit viime kesänä ja vähän myöhemmin japani-kauhu Ring ja Piina. Espanjalaiset Hierro ja Orpokoti. Ruuduntuijotuselokuvat Paranormal activity ja White noise. Hirveimmät traumat jätti Ring. Joinakin öinä pidän edelleen mahdollisena, että Samara tulee kotiini. Myös Blair Witch Projectia pelkäsin hulluna. Siinä sitä perustavaa oivallusta, että oikein mitään ei näytetty. Ei noitaa, ei uhreja, ei verta ei mitään. Monet naureskelevat sille, mutta minä muistan vain kamalan lauseen siitä, että Blairin noidan iholla kasvoi hevosen karvaa.

Videolta katsoin klassikot. Ehkäpä paras vuosikymmen oli 70-luku: Halloween, Ennustus, Carrie, Manaaja. Julie Christien ja Donald Sutherlandin Kauhunkierre, jonka punainen kääpiö vieläkin kummittelee mielessäni.

Vampyyrielokuvat, tappajahait ja sarjamurhaajan metsästykset ovat vielä asia erikseen. Nekin olen pyrkinyt katsomaan kaikki. Niistä hienoin on Uhrilampaat, upea elokuva.

Kauhuelokuvassa pidän eniten niistä viittauksista, että jokin ei ole kuten pitäisi. Kutkuttavaa, vähän kylmäävää jännitystä. Sitten kun päästään vaanintaan ja piinaan, olen jo liian ahdistunut nauttiakseni. Väkivaltaa en halua nähdä ollenkaan.

Psykologiseen kauhuun, siihen, tapahtuuko joku oikeasti vai henkilön päässä, suhtaudun niin että tietysti tapahtuu oikeasti. Ajattelen mieluummin, että esimerkiksi Rosemaryn painajaisessa ei ole kysymys synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai psykoosista, vaan siitä että saatanan kaverit ovat oikeasti muuttaneet naapuriin.

Nykyisin voin katsoa turvallisia elokuvia kuten Ennustuksen tai The Othersin, koska se on niin kaunis. (Välillä siinäkin siristelen tosin.) Psykon katson säännöllisesti ja aina siitä löytyy jotain uutta. Viimeksi tosin sain hirveän sätkyn posliinikädestä Batesin äidin makuuhuoneessa. M. Night Shaymalanin alkutuotannosta Kuudes asti, Kylä ja Signs kaikki menettelevät, sopivaa pätevää jännitystä.

Ihmisissä, joita ei pelota mikään elokuva, on minusta vähän jotakin vikaa. Haluaisinkin olla henkilö, joka pelkää sopivasti. En halua menettää koko kauhuelokuvan genreä elämästäni, mutta en myöskään halua pelätä yksin kotona ja Ilmarisentien pimeinä kotiinpaluuiltoina.

Haluaisin, että järjestettäisiin joku katselmus, missä voisin katsoa kaikki uudet kauhuelokuvat jotenkin mahdollisimman vähän traumatisoivasti. Useiden ihmisten kanssa, niin että huoneessa jokin valo palaa ja välissä voidaan ehkä keventävästi keskustella muustakin ja ikään kuin häivyttää kauhun terävin muisto päästäni.