Kotiseudulle Kuusankoskelle

Lapsena asuin Kuusankoskella. Se oli 80-luvun loppua, muistan siitä hyvin vähän. Kun ajattelen sitä aikaa, mieleeni nousee ensimmäisenä Sypin konttorin ryhmäkuva. Siinä on hirveästi porukkaa ja isäni puvunlahkeista paistavat turkoosit nilkkasukat.

Kuusankoskella sain ensimmäiset kaverit. Yläkerrassa oli Tiina, päivähoidossa Laura, kerhossa Elina ja päiväkodissa liuta muita. En tiedä enää, missä he ovat.

Ainoa ei aluksi ollut ollenkaan, olimme Liisan kanssa kaksin. Kotivideoista kuulee, että puhuimme Kymenlaakson murretta. Joskus laitoimme valot pois, peitot päälle ja kuuntelimme Röllin Kummitusten linnaa ja törmäilimme toisiimme pimeässä. Leikimme myös Joosefia ja Mariaa, pakotin Liisan Joosefiksi. Matkustimme huoneesta toiseen Jeesus-vauvan kanssa.

Olin viisivuotias, kun muutimme pois. En koskaan päässyt tarhan esikouluryhmään, mitä olin odottanut. 

Auto odottaa pientareella kuvanottotilanteessa.

Sunnuntaina ajoimme Kuusaalle vanhempieni kanssa. Olen käynyt siellä muuton jälkeen muutamia kertoja, viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Nyt halusin mennä sinne, koska Tieto-Finlandian voitti Kuusankosken tehtaiden sisällissodasta kertonut kirja. Halusin nähdä tehtaat, jotka eivät suoranaisesti vaikuttaneet elämääni Kuusankosken vuosina mitenkään mutta välillisesti tietenkin paljonkin. Ilman niitä ei olisi koko paikkaa.

Tehdasalue oli avattu, 80-luvulla sinne ei ollut kuulemma mitään asiaa. Äitini oli innoissaan, hän oli aina halunnut päästä sinne, koska pitää koneista. Alueella oli sunnuntaina joulumarkkinat. Söimme munariisipasteijaa ja pullaa ja joimme kahvit. Näimme tehdasalueella kerrankin hyvän suomenkielisen firman nimen: Kylmähuolto Kalsea oy.

Ajoimme myös Voikkaalle. Se oli hämmästyttävä entinen suuruus, missä raittia rytmittävät mahtavat kivitalot. Kävimme katsomassa matkan teemaan liittyen vielä punaisten muistomerkkiä. Se oli keskellä vanhaa hautausmaata, missä oli sisällissodan teloituspaikka.

Punaisten muistomerkki on pystytetty sodan jälkeen vähän yllättäenkin keskelle hautausmaata.
Sakarilla oli tähän selitys: "Demarit jyrää""

Voikkaan Seurantalo oli upea rakennus.

Voikkaan raittia.

Entinen kotimme Valtakatu 23.

Matkalla katsastettiin luonnollisesti myös vanhat tarhat, työpaikat, tuttujen talot, kaupat, ravintolat ja entinen kotimme. Sille ei vaikuttanut lähtömme jälkeen tapahtuneen mitään.

Me olimme perhe, joka muutti monta kertaa vielä Kuusankoskelta muuton jälkeen. Näissä entisissä paikoissa voi aina miettiä, millaista elämä olisi ollut, jos olisimme jääneet. Kuusankosken alamäki alkoi suunnilleen silloin kun me lähdimme ja lama alkoi.

Eerolan perheen muistot Kuusaalta ovat nousukauden sävyttämiä. Tunsin 80-luvun valtavan pankkikuvan ja ajan hengen esimerkiksi siinä kohtaa, kun isäni muisteli Voikkaalla, että "tässä oli golf-simulaattori" ja siinä, miten hänen smokkinsa vyö viisti maata Kymin juhlissa, missä tarjottiin majavaa ja minne äitini oli teettänyt kahisevan iltapuvun.

Siemailen tyytyväisenä glögiä vierailun päätteeksi.