Merimiehen vaimo lähti juhlimaan - Veden varaan 10 vuotta

Imagessa oli juttu Paula Vesalasta, jossa sanottiin, että Pmmp:n Veden varaan -levy täyttää nyt kymmenen vuotta, mutta siitä ei missään kirjoiteta, koska Suomessa ei ole sellaisia medioita. (Ei varsinkaan nyt, koska Rumbakin lopetti. Siellä oli ensimmäinen journalistinen työkokemukseni. RIP Rumba.) Tässä on kuitenkin teille media joka nyt käsittelee tätä asiaa asiaankuuluvalla tavalla.

Keväällä 2009 kirjoitin gradua, se oli melkein valmis. Lama oli alkanut ja en päässyt mihinkään töihin, en yhtään mihinkään. Kirjoitin hakemuksia lehtiin joista en ollut kuullutkaan. Kirjoitin Juvan lehteen kolumnin juttunäytteeksi. Siitä kiitokseksi Rantasalmen kunnanvaltuusto lähetti minulle viirin, mutta töitä ei tullut. Kaikki muukin oli enemmän tai vähemmän päin hittoa.

Asuin Tampereella Hämeenpuistossa asunnossa jonka nimi oli Römpsälä, koska siellä asui aluksi neljä naista ja ei osattu päättää, mikä nimi laitettaisiin oveen. Kerran yksiin juhliin tuli naapuri huomauttamaan metelistä ja hän oli kysellyt ovella närkästyneenä useaan kertaan, kuka on tämä Römpsälä. Hahahaha, vieläkin naurattaa.

Helmikuussa täytin 25 vuotta.

Rantasalmen viiri, joka tuli yllätyksenä postissa.

Vuoden 2005 hiustyylini oli aika lähellä Aikuiset-sarjan Oonaa.
Ajattelin monta vuotta että tämä tukka oli aika hirveä, mutta nyt se näyttää
oikeastaan ihan hauskalta.

Odotin Pmmp:n uutta levyä koko kevään hulluna, se oli minulle tärkein elossa oleva bändi. Olin niin onnellinen, että oli jotain sellaista, mitä sai odottaa.

Levy tuli ja kuuntelin sitä joka päivä omassa huoneessani missä ei ollut paljon mitään muuta kuin sänky ja pöytä ja stereot. Vein sen sängyn mukaani Rovaniemellekin, minne hain sinä keväänä opiskelemaan, kun en tiennyt, mitä olisin tehnyt, ja siellä se lopulta yhtenä yönä hajosi.

Kannessa oli Susanna Majurin valokuva, josta en aluksi kauheasti pitänyt mutta nyt koko levyn ilme tuntuu ihan hienolta verrattuna bändin aiempaan tee-se-itse-henkiseen tyyliin.

Ensimmäinen single oli Viimeinen valitusvirsi, joka minusta edustaa vieläkin Pmmp:n väkinäistä menevää puolta. Se on ainoa levyn ei niin hyvä biisi. Siitä nousi myös jonkinlainen kohu, koska moni ymmärsi tekstin niin, ettei omista (päihde)ongelmista ja vaikeuksista saa valittaa.

Sen sijaan levyn kolme ekaa kappaletta jotka ainakin ennen vanhaan ladattiin niin hyviksi kuin ikinä voidaan, ovat todella kovia. Avauskappale Kuvia on aina ollut suosikkejani, koska siinä on uhkaavaa menoa ja ihana haitari. Se soitettiin ensimmäisenä Pmmp:n viimeisellä festarikeikalla Ruisrockissa, silloin satoi vettä ja itkin niin hulluna että Liisa luuli että itkin sitä että bändi lopettaa mutta itkin kyllä ihan muuten vaan.

San Francisco oli minusta ensin vähän ärsyttävä, tekemällä tehty mutta myöhemmin siitä on tullut minulle rakas, valoisa ihana kappale, jota kuuntelen mielelläni. Siinähän ei mennä mihinkään, ei olla San Franciscossa, vaan jossain missä perheautot juuttuvat ruuhkiin. Kaikki on vain sitä, mitä tapahtuu sitten joskus. Kolmas kappale on Lautturi, klassikko ja jotenkin abbamainen biisi, en osaa selittää miten.

Sitten on Taajama, jonka aina unohdan koko levyltä vaikka se onkin hyvin pmmp:mäinen biisi. Maalla rinksaa ajeleva yksinäinen poikamies, kun kaikki muut ovat lähteneet ja muuttuneet. Pariterapiaa, mistä oli upea versio viimeisellä konserttikiertueella puhaltimilla. Tulva, jossa on Miran laulusoolo ja Paula joskus huusi keikalla turpa kiinni, kun ihmiset huusivat kännissä siihen päälle omiaan.

Merimiehen vaimo, joka on monen suosikki, sellaistenkin jotka eivät niin Pmmp:stä välitä. Aika monet etkot ja juhlat on vietetty Merimiehen vaimoa soittaessa. Parasta Merimiehen vaimossa on kuitenkin laulun säkeistö, jossa katkera kotona istuva ristipistotauluja tuijottava Merimiehen vaimo muistelee mennyttä ja sitä, miten tämä kyseinen Merimies haki häntä tansseihin iltana, jolloin hän oli ensin laittautunut tunnin ullakkohuoneessa. Liisalta oli kuitenkin mennyt aikoinaan ohi teksti takaumaulottuvuus, hän ajatteli että merimiehen vaimo yhtäkkiä piristyy, laittautuu ja lähteekin tansseihin Seurahuoneelle ja tapaa jonkun uuden miehen.

Sitten on vielä Lapsuus loppui joka on sävellyksenä ihana mutta sanoituksena ei niin hyvä. Häiritsee tympeä riimittely ajatellaan-kerrallaan-huolissaan-aan-aan. Viimeinen biisi Se vaikenee joka pelkää, on Pmmp:n paras tällainen rankempi biisi.

Aika pian levyn jälkeen huhtikuussa Pmmp tuli keikalle Tampereelle Apolloon ja menimme sinne Annan kanssa viime tipassa juosten. Paulalla ja Miralla oli Lautturi-videon siniset puvut ja me olimme kännissä kuin käet. Yöllä katsoimme dvd-boksilta Sinkkuelämää ja Anna nukahti heti. Sinä iltana kuulin monet levyn kappaleista ensimmäistä kertaa livenä.

Sen vuoden lopussa oli yksi ihanimmista Pmmp:n keikoista koskaan, uudenvuodenkeikka virgin oilissa, missä miralla ja paulalla oli levyn sisäkuvan lintupuvut. Se oli upea keikka ja itkin koko ajan alusta loppuun.

Oikeastaan hämmästyin Imagen jutussa sitä, että Paula Vesala sanoi levyn olevan niin synkkä. En ollut ikinä ajatellut niin, vaikka onhan se. Minusta se on bändin paras levy ja vuoden 2009 paras levy. (Olen hankkinut sinä vuonna ainakin Yeah yeah yeahsin It's blitzin, Jenny Wilsonin Hardshipsin, SMG:n Palatkaa Pariisiin. Ensimmäistä en kuuntele koskaan, toista joskus ja kolmatta hyvin harvoin.) Veden varaan soi koko vuoden 2009 ja seuraavankin, se kuuluu erottamattomasti muistoihin siitä ajasta.

Kaikissa vuoden 2009 kuvissa on alkoholia.