Kesälomani

Viimeisen työpäivän iltana lahtelaisella terassilla entinen työkaverini onnittelee minua lämpimästi siitä, että pääsen vihdoin tapaamaan "sydänkäpyäni". Olen odottanut tapaamista todella hartaasti, mutta samalla tuntuu siltä, että olen varannut lennot suunnilleen pimeyden sydämeen. En mielelläni menisi edes bussilla Helsinkiin ja nyt olen matkustamassa sinne, missä koronakartta näyttää punaista. 

Helsinki-Vantaalla pidetään matalaa profiilia. Kaikenlainen matkalle lähdön hehkutus puuttuu. Kukaan ei häsellä tai korota ääntään. Pubin ainoa asiakas tuijottaa tuoppiinsa. 

Vaihdan Münchenissä konetta ja odottaessa ajattelen suomalaista kestävyysjuoksua. (Katselen mitalijuoksuja välillä öisin youtubesta ja yhteistä niille on se, että en ole nähnyt niistä yhtäkään silloin kun ne tapahtuivat. En edes Jukka Keskisalon EM-voittoa kesällä 2006. Muistan, kuinka tulin kesätöistä kotiin ja heti ovella kuulin, että nyt on tapahtunut jotain aivan odottamatonta. Parasta myös tallenteessa on voiton täydellinen yllätyksellisyys. Mertaranta vaikuttaa ilahtuneelta, että Keskisalo on viimeisellä kierroksella ylipäänsä muun porukan mukana. Äkkiä hän onkin "jopa viidentenä", mikä sekin on täyttä utopiaa. Ja sitten tapahtuu ihmeiden ihme, Keskisalo ohittaa kaikki ja voittaa.)

Lennolla vieressäni istuu nuorisotyyliin maskiaan nenän alla roikottava neito, jolla on niin huomattavat irtoripset, etten voi lakata vilkuilemasta niitä. Hänen kaverinsa käy vähän väliä juttelemassa meille jostain taaempaa ja alkaa tuntua siltä, että olemme kaikki kolme menossa pahamaineiselle bilelomalle. 

Perillä Barcelonan kentällä poikkeusjärjestelyjä hoitaa kolme vain espanjaa puhuvaa noin 100-vuotiaan vahtimestarin näköistä miestä, jotka noudattavat hyväksi havattua toimintatapaa toistaa sama ohje hieman lujempaa, jollei joku ymmärrä. Ulkona on etelän lämpimän ilman läyhähdys, sirkkojen siritys ja vaatimattoman vastaanottoväen seassa yhdet tutut kasvot maskin takana. 

Loma on niin pitkä että tuhlaamme sitä tekemällä ei mitään. Enricillä on viimeisenä työnään pop up -lastenkirjan taitto. Sen sankari on sininen kissa Mixifu. Se ei ota valmistuakseen vaan sitä korjataan videopalavereissa, joiden jälkeen E on niin raivona, että sanoo vain "fuckin Mixifu" ja katson parhaimmaksi vetäytyä joksikin aikaa omiin puuhiini eli Fanta Limonin juontiin parvekkeelle.

Aamuisin kukko kiekuu ja välillä naapurin aasi kiljuu. Joka päivä laitamme kaksi ruokaa. Oliiviöljyn kulutus on huomattavaa. Ulos voi mennä kunnolla vasta kahdeksalta, kun aurinko alkaa laskea. Silloin käymme kävelyllä viinipeltojen väleissä. Joka kerta ihmettelen, että täältä sitä viiniä tulee ja nämähän ovat oikeita rypäleitä. Pääskyt lentävät matalalla oliivipuiden välissä ja vähän myöhemmin tulevat lepakot. 

Illansuussa myös seudun koirat virkistyvät. Aina jossain joku haukkuu, ja jostain kaukaa joku toinen vastaa. Alakerrassa asuva Enricin sisko komentaa tasaisin väliajoin omaa koiraansa olemaan hiljaa. 

Enric jr ja hänen serkkunsa Enric T. ovat koko ajan yhdessä. Höröttävät youtuben pätkille ja toistavat samoja minulle käsittämättömiä vitsejä. Päivisin ajamme kaikki uima-altaalle tai rannalle, on ilo olla heidän kanssaan, koska pääsen jonkinlaiseen kouluvuosien lomatunnelmaan itsekin. Ennen nukkumaanmenoa katsomme netflixistä 24:n ensimmäistä kautta. Espanjaksi Jack Bauer on Jak Bauer. Hoemme Jak Baueria koko loman joka käänteessä. 

Ulko-ovi hajoaa ja sitä korjaamaan tilataan naapurikylän puuseppä Francesc eli tuttavallisesti Cisco. Ciscon luokse tehdään kolme painostusvisiittiä, kunnes hän todella saapuu korjaamaan oven.

Yhtenä päivänä vietämme terassin avajaisia, sitä varten leivon piirakan ja marenkeja. Olen yltä päältä hiessä puoli tuntia ennen sukulaisten tuloa ja laitan kermavaahtoon loppusilauksena suolaa. Sitten pitää kiihdyttää lähimpään kauppaan joka ei ole samassa kylässä eikä seuraavassakaan. Ehdimme juuri ja juuri, Enric toistelee sitä, koska jostain syystä hän osaa tämän sanonnan suomeksi. "Juuri ja juuri", kuuluu keittiöstä, kun hänen viidestä sisarestaan kolme saapuu paikalle. 

Terassi on laitettu minua varten. Enric on ostanut kukat, yrtit ja tuolit ja kaikki katsovat minua, olenko nyt viihtynyt tässä terassilla ja yritän ilmaista mahdollisimman ylitsevuotavasti, että todellakin olen, olen viihtynyt mainiosti. 

Ainoa miinus terassissa ovat sirkat. Pahin niistä on iso musta, joka loikkii ympäriinsä raskaasti kuin pieni nisäkäs mutta sattumanvaraisesti poukkoillen. En pysty olemaan sen lähettyvillä. Huomaan että Enriciä ärsyttää, mutta en mahda mitään. 

Toinen asia, joka aiheuttaa särön sopuisaan lomaelämään on käynti Vilafrancan parturissa. Minusta mikään ei ole niin ihana kuin hyvin leikattu miesten tukka, joka on ajeltu niskasta lyhyeksi. Enric kysyy, millainen olisi hyvä leikkaus ja innoissani kaivan kuva-arkistoistani hänen parhaat hiusmallinsa kautta aikojen parturia varten. Seuraavana päivänä ajamme Vilafrancaan, syömme aamiasta ja kiertelen kaupungilla hiustenleikkuun ajan. Puolen tunnin päästä tapaamme ja hiuksille ei ole tapahtunut juuri mitään. Kuulemma kampaaja oli sanonut kuvan nähtyään, että tällainen kampaus vanhentaa ja että pitempi malli olisi parempi ja sellainen on sitten tehty. Olen järkyttynyt että joku syrjäkylän keski-ikäinen nobody kampaaja on kehdannut kyseenalaistaa hiusnäkemykseni ja vuodatan koko matkan autolle kuinka kampaajan tehtävä ei ole tuoda omia tyylinäkemyksiään jyräävästi esille vaan tehdä kuten asiakas haluaa. Lopulta pyydän anteeksi primitiivireaktiotani ja sanon että nämäkin hiukset ovat ihan hyvät.

Vilafranca on lempipaikkani ja paras paikka siellä on viinimuseon terassi, jonka edessä on katedraali. Yhtenä iltana istumme siellä odottamassa Enric jr:n bussia. Tornin kello lyö viidentoista minuutin välein ja analyysini siitä, millainen elokuva Hohto voisi olla, jos sen pääosaa esittäisi esimerkiksi Paul Giamatti, lähtee nousukiitoon kolmannen cava-lasillisen jälkeen. Tulen siihen tulokseen että se olisi niin raskas kokemus, ettei sitä ehkä kestäisi katsoa lainkaan. 

Yöllä ajamme kotiin ikkunat auki. Koska auton ikkunan auki pitäminen oli lapsuudessani pääosin kiellettyä, siitä tulee edelleen mahtavan paheellinen olo. Roikotan kättä ulkona, on niin pimeää, että näkyy vain puskia ja pölyävä hiekkatie. Ajattelen, että jotain näin kivaa kuitenkin tapahtui tänä surkeana vuonna.