Kaikki lumen olomuodot ja miltä ne tuntuvat iholla

Olen kotona, syön sushia ja odotan, alkaako myrsky. Puita kaatuu pian kuin heinää, lupaa Ilta-Sanomat. Ehkä joku muukin on tänään ajatellut sitä syysmyrskyä, jonka seurauksena Estonia upposi melkein 26 vuotta sitten. Muistan sen päivän, olin kymmenenvuotias, kävin Rakokiven ala-asteen neljättä luokkaa. Koulussa oli televisio vain kirjastossa ja siellä minun luokkani istui katsomassa uutisia. Välillä siellä kävi muitakin opettajia ja oppilaita ja heille piti toistaa se, mitä oli hetki sitten televisiossa kerrottu. Esimerkiksi se, että meren pohjassa voi olla vielä joku elossa ilmakuplassa. 

Se, että autolautta oli uponnut, oli uskomaton asia sinänsä. Vasta aikuisena tajusin, millaisen kokoluokan onnettomuudesta oli kysymys. Kuolleita oli yli 800. Ei sitä ole mikään muu lähelläkään. 

Kaikista lukemistani ziljoonasta Estonia-artikkelista, olen aina lukenut myös kommentit, koska kaikki muistavat sen päivän. Jotakin kiehtovaa on siinä, kun kaikki puhuvat siitä yhdestä ja samasta päivästä, yöstä ja aamusta, kuka missäkin päin Suomea kuka missäkin työssä, kotona tai koulussa. 

Jaan Estonia-yksityiskohtia vuolaasti aina kun menemme Enricin kanssa Viroon. Ainoastaan kerran kun oli niin kova myrsky, että saman päivän myöhempien laivojen lähdöt oli kaikki peruttu, hän pyysi vähän rajoittamaan. Yöllä hotellissa kuuntelin kuitenkin merellä sinä yönä olleiden laivojen radioliikenteen. Kuuntelen sen aina silloin tällöin, koska jokin siinä on niin dramaattista, vaikka kaikki ovat aivan rauhallisia (paitsi Estonialla ei olla). Lopuksi laivaa etsitään mahdollisesti kaatuneena vedestä, mutta sitä ei ole missään. 

-----

Vuosi 1994. Siitä on tajuttoman pitkä aika. Näin tänään citymarketin mainoksessa barbien vaatekaapin joka oli niin kiva, että ihan tosissani mietin, ostaisinko sen. Parhaita barbien tavaroita olivat tavalliset tavarat pienoiskoossa. Skootteri oli ihan turha, sänky ja tuoli olivat paljon parempia. Leikin tosi pitkään barbeilla ja kaikilla muillakin tavaroilla ja leluilla vaikka myös murrosikä alkoi aikaisin ja sillä oli iso vaikutus elämään nyt kun sitä miettii. 

Se ei ollut mitenkään kivaa, inhosin sitä huomiota, mitä vartalosta tuli. Ei ollutkaan vain minusta kiinni, millaisen vaikutelman tein, minun tekemisistäni tai puheistani, vaan se, että minulla oli aikuisen vartaloa muistuttava vartalo ala-asteella, olikin äkkiä osa koko henkilöäni. Olin kuitenkin lapsi eikä minulla ollut mitään tapaa vastata, kun joku katsoi asiakseen kommentoida vartaloa. Olin vain loputtoman kiusaantunut ja olin sitä vaikka kuinka pitkään ihan turhaan. Minä siinä häpesin vaikka noloja olivat he. 

-------

Muistan aika vähän siitä 10-vuotiaan elämästä. Joistain asioista mietin, olinko se minä todella, joka teki niitä asioita, mitä teki. Niinkö vähän oli mitään empatiaa. En muista kevättä ja syksyä oikeastaan lainkaan, muistan vain talvet.

Vietin aikaa kirjastossa ja uimahallissa. Kaikki olivat uimahallissa, luokaltani saattoi olla samalla kertaa uimahallissa kymmenen tyttöä. Joinakin päivinä kävimme kaksi kertaa uimahallissa. Välissä kotona syömässä. Olin kyllä ulkonakin, pimeillä pihoilla ja luistelukentillä, hiihtämässä. Millaista sekin on ihmisen kasvulle, että kaikki asiat tehdään pimeässä ja kaikki muistot ovat pimeästä. Muistan kaikki lumen olomuodot ja miltä ne tuntuvat iholla. Olen maannut hangessa ja istunut hangessa. Ollut polvillani jossakin rakentamassani kolossa. Kaivanut hiekkalaatikon lumen alta ja löytänyt sinne jonkin kesällä unohdetun lelun kuin toisesta maailmasta. Katsonut taivasta, katsonut huurua suusta. Sitten mennyt sisään. 

Kentin jäähyväisvideossa on jotenkin upeita kuvia talvesta. Sellaisesta kaupungin talvesta, joka meillä nykyisin useammin on. Jäätä ja hiekoitushiekkaa, toisinaan kirkkaita värejä taivaalla mutta useimmiten harmaata ja valkoista eri hämärän asteissa. Samaa se on Ruotsissakin, jotenkin lohduttaa ja luo ankeaa yhteenkuuluvutta.