A nine point boy

Lapsi alkaa syntyä täsmälleen laskettuna päivänä kun vuorokausi on vaihtunut ja Ruotsin ja Ukrainan pelaama neljännesvälierä päättyy. Puolentoista vuorokauden päästä vauva kiskaistaan toisella imukuppivedolla ulos ja mukana tulee lapsivettä niin että kuuluu loiskahdus. Enric vilkaisee kelloa ja ehdin ajatella että mitä hiton väliä sillä on. On ensimmäinen heinäkuuta, kello on 12.59.

Salissa on kaksi lääkäriä ja kolme kätilöä, jotka ovat hetkeä aiemmin marssineet ovesta iloisesti tervehtien ja esittäytyen kuin tämä olisi mikä tahansa päivä ja mikä tahansa tilanne ja heille se varmasti onkin. 

"Niin kaunis vauva", he sanovat yhteen ääneen kun lapsi on ulkona ja poistuvat melkein saman tien yhtä tehokkaasti kuin tulivatkin. "Oletko yhtään mukana", kysyy oma kätilöni ja vastaan joo, en ehkä kovin vakuuttavasti. Enric ei ole apgar-pisteistä varmaan koskaan kuullutkaan mutta toistelee nyt iloisena "a nine point boy".

Osastolle päästyäni en poistu huoneesta mihinkään kolmeen vuorokauteen. Ikkunasta näkee yli sairaalan pihan, missä muiden elämä jatkuu. Yli 30 asteen helle, taksit ja ambulanssit, vanhat miehet shortseineen, koronatestiin jonottavien autojen pitkä nauha. En kyllä pystyisikään lähtemään mihinkään, pääsen juuri ja juuri omin jaloin autoon, kun on aika lähteä kotiin.  

"It's like a prison", Enric kertoo neuvolassa myöhemmin, kun kysytään tunnelmia sairaalasta. "In a good way, in a good way", hän lisää kiireesti nähdessään hoitajan ilmeen. 

On vaikea muistaa sitä kun Enric tuli Suomeen. Emme pitäneet karanteenia toisistamme toisin kuin aiemmin. En jaksanut, halusin nähdä heti. Kävimme satamassa, ajoin pyörällä ja Enric käveli. Mahaan sattui teki mitä tahansa. Ajoimme sairaalaan kontrollikäynneille, kävimme neuvolassa ja Myllysaaressa, linja-autoaseman ravintolassa ja Popotissa jota sanomme Ugly logoksi koska logo on mielestämme surkea. 

Mäkäräiset hyökkäsivät McDonald'sin terassilla, ne olivat ihan hulluja. Enric näytti niin kärsivältä että lähetin hänet autoon ja jäin odottamaan ruokia. Laahauduin niiden kanssa autolle hyvin erikoisessa asennossa. Surkeat raskausshortsit valuivat joka hetki alemmas mutta kallisarvoisia hampurilaisia ei voinut pudottaa. 

Enric kävi kaupassa aina yksin. "Klasiii-nen kisaopas", hän tavasi lehtihyllyllä puhelimeen kun olin pyytänyt ostamaan EM-kisaoppaan. Katsoin pelejä ja kisastudiota jatkuvasti, Enric teki viereisessä huoneessa töitä ja piti luentoja. Vauva ei potkinut välillä yhtään pitkään aikaan ja välillä koko ajan aivan hulluna. Suomen ensimmäistä peliä en halunnut katsoa yksin vaan velvoitin Enricin edes olemaan läsnä samassa huoneessa. Kun Christian Eriksen kaatui kentälle, kuulin selostajan äänestä niin kovan järkytyksen että järkytyin itsekin. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään kun Erikseniä elvytettiin, tuntui omassakin kehossa asti, että jotain kamalaa tapahtuu.   

Kun palaamme sairaalasta, jääkaapissa on yllätyksenä mummin leipoma mansikkakakku. Orvokit ovat kuolleet paahteeseen. On outoa ettei enää ole mitään etappeja tai deadlineja. Vauva on täällä eikä ole muuta tehtävää kuin pitää se hengissä. 

"Me palautamme sinut sairaalaan, meillä on kuitti", Enric toistaa vauvalle katalaaniksi kun se itkee. Englantia sille ei voi puhua, se tuntuu aivan falskilta. Lapsi muuttuu niin nopeasti että välillä se tuntuu jo vieraalta. Odotamme koska se nukahtaisi ja kun se nukkuu, odotamme, milloin se oikein herää ja heräähän se nyt varmasti. 

Aamuyöllä herään siihen että jokin potkii mahaan mutta ei sisältä päin vaan ulkoa ja raapii hiljaa huohottaen rintaa. Hetken olen aina hämmästynyt, mikä se on, kuin sänkyyn tunkeutunut eläin. Sitten muistan että tämä on nyt se meidän vauvamme. Huomaan että olen nukahtamassa taas, kun päässä ollut ajatus, joka äsken vielä oli järkevä, alkaa muuttua absurdiksi. Olen ajatellut imettämistä ja jostain tulee mieleen uutinen brittimiehestä, joka löysi remontoidessaan takapihaltaan keskiaikaisen kaivon. Onko minulla ehkä rinnoissa myös keskiaikainen kaivo, huomaan miettiväni, aivan tosissani.

Ensimmäistä kertaa, kun jaksan kävellä, lähdemme käymään Triossa. On niin kuuma että rattaista näkyvät vauvan paljaat jalat. Vanha mies rollaattorin kanssa pysähtyy meidät nähdessään. Odotan että hän sanoo jotain töykeää tai kamalaa, olen niin turtunut lahtelaisiin ryyppy- ja huumejengeihin joita tuntuu olevan joka kadunkulmassa. Mies katsoo meihin, nyökkää ja kumartaa hieman: "Onneksi olkoon".