Kiirastorstaina

On kiirastorstai ja vuoden ensimmäinen lämmin ilta. Kaikki naapurit ovat pihoillaan ja huutelevat aitojen yli toisilleen. Olen tehnyt jääkaappiin tekeytymään Isä Mitron perunat. Ruokaohje on peräisin ajalta, kun Isä Mitro oli vielä salonkikelpoinen henkilö. Tai häntä luultiin sellaiseksi. Kuuntelen Patti Smithin Trampin-levyä, joka on mielestäni melko uusi mutta tosiasiassa kohta 20 vuotta vanha. Silloin oli Irakin sota ja levyn lopussa on Bagdad-biisi, joka sisältää Pattin tyypillistä liirumlaarumia kuten eräs lähisukulaiseni tätä laulettua runoutta nimittää. "They invented the zero, they mean nothing to us!" Uskoisin että tänä keväänä Patti vetää liirumlaarumia Kiovasta ja Mariupolista. 

Viime viikot olemme istuneet iltaisin keittiössä ja puhuneet Ukrainasta. Ruoka on usein yhdeksän aikaan ja sekin on Enricin mielestä aika aikaisin. Lääkäri oli sanonut, että yöunet varmasti paranisivat, jos ateria olisi viimeistään seitsemältä. Puolisoni mielestä tämä oli suuri vitsi. 

Joskus seurustelun alkuaikoina Enric hämmästyi, siis vieläkö Suomessa pelätään sitä että Venäjä jonain päivänä tulee ja sanoin että kyllä, vieläkin pelätään. Moni kysyy nyt Enriciltä, miten asiat ovat Suomessa ja mitä siellä ajatellaan. Toimiessani suomalaisten äänitorvena huomaan että aika moni asia on vaikea selittää enkä tajua paljoa mitään. 

Aamuisin kuulen makuuhuoneeseen harjalinnun äänen. Liisa opetti sen käydessään täällä. Lintu on jossain ihan lähellä, naapurin sypresseissä ehkä. Samaisella naapurilla on isot tilukset ja pellot, uima-allas jota kuikuilen kateellisena yläkerran ikkunasta ja yhdessä kulmassa rähjäinen takapiha, jonne on nyt otettu kanoja. Kolme edellistä viikkoa satoi ja kanat pitivät sadetta vieri vieressä pakettiauton alla. Kävin kävelyllä katsomassa niitä vaikka satoi. Missään ei ollut silloin ketään. Kataloniassa ei ole tapana uhmata säätä kuten Suomessa. Tie on märkänä tosi liukas ja käytännössä liu'uin alas mäen päältä missä asumme. Tammikuussa samassa mäessä oli noin kahden metrin mitalta jäätä ja Enricin sisko tilasi jonkun kunnalta suolaamaan sen. Hihihihi. 

Tänään jatkoin pitkästä aikaa ajoharjoituksia ja ajoin ruokakauppaan. Kaikki meni hyvin kunnes tulimme kaupalle enkä millään muistanut, mistä parkkipaikalle ajetaan sisään. Tästä tästä tästä, Enric huusi mutta en kyllä mennyt siitä koska en nähnyt mitään väylää vaikka ajamme samasta kohtaa sisään monta kertaa viikossa kuukausien ajan. Parkkipaikalla en muistanut, missä on kauppa ja mistä mennään ulos. Auton sain säkällä ruutuun.   

Huvittaa täällä aina lahtelaisten käsittämätön valitus siitä, ettei keskustaan pääse autolla. Täällä ajellaan korttelikaupalla ennen kuin sopiva paikka pysäköidä löytyy ja silloinkin parkkeerataan koloihin, joihin en ikimaailmassa lähtisi yrittämään auton sullomista. 

Olen ollut hirveän kauan pois töistä. Vauva täytti 9 kuukautta ja nyt voisi ottaa sellaisen 9 monts in 9 months out -kuvan. Raskaus oli hankala alusta loppuun ja ajattelin että nyt täytyy vain unohtaa kaikki ajatukset siitä, millaista tämä aika olisi voinut olla ja hyväksyä että tämä on nyt tällaista että päivät ovat lähinnä makaamista ja odottaa että se on ohi. Jotenkin odotan edelleen, että kohta alan tehdä jotain. Että alan hirveällä draivilla toteuttaa... jotain. Mutta mitään ajatusta mistään ei ole eikä varsinkaan draivia. 

Ainoa mitä pystyn suunnittelemaan on ruoka ja mitä hyvää söisin milloinkin. En ole kova syyllistymään mistään mutta olisikohan jo aika olla vähän vähemmän armollinen itselleen. Varsinkin kun Enric tekee koko ajan aivan älyttömästi kaikkea. Do you Catalans use this expression that there is a fire under your ass, kysyin häneltä pelatessani sohvassa spiderpasianssia. 

Suomessa satoi vielä viime viikolla lunta ja kaikkia vituttaa, tiedän. Mutta minä olen muistellut salaa huhtikuun tunnetta. Sitä hajua ilmassa, kun päivisin lumi sulaa ja iltaisin lätäköt jäätyvät. Itsellä siihen liittyy jännitystä ja meininkiä. Ehkä siksi että opiskeluaikoina Hervannan keväät olivat sellaisia. Että kohta tapahtuu, kohta puhelin soi ja sitten lähdetään. Ja niin soi ja niin lähdettiin. 

Toinen juttu jonka olen muistanut on Vankeinhoidon pioneeri. 21-vuotiaana olin töissä Hämeenlinnan museoissa ja tein joitain vuoroja myös vankilamuseossa. Siellä oli silloin näyttely miehestä, jonka nimi oli Valfrid... jotain, en löytänyt häntä edes googlesta. Hän oli joka tapauksessa vankeinhoidon pioneeri. Ajattelin silloin että ei herranjumala tämä on näyttely, johon kukaan ei halua tulla. Edelleen se on mielessäni malliesimerkki täydellisen epäonnistuneesta museotoiminnasta. Työkaverini Lea, joka oli muuttanut viisikymppisenä Englannista takaisin Suomeen, ei koko kesänä pystynyt muistamaan edes tämän Valfridin nimeä vaan sanoi aina Wilfred. Lea sydän sydän. Kova ikävä häntä. (Kesätyösekoiluista voi lukea tästä varhaisesta blogikirjoituksesta: https://bogartiako.blogspot.com/2014/03/opettamisen-kauneudesta.html .)

Kun Venäjä hyökkäsi Krimille kesällä 2014, olin Hesarissa töissä ulkomaan vuoroissa. Nyt se kaikki mikä silloin tuntui kiihkeältä uutisseurannalta vaikuttaa niin pieneltä. Minulla ei ollut edes älypuhelinta ja deskissä oli töissä vain muutama ihminen. Tai sellainen mielikuva siitä jäi. Elokuussa lähdimme Annan kanssa Kreikkaan ja unohdimme koko Ukrainan. Istuimme ensimmäistä iltaa ravintolassa ja joimme tervetulo-ouzoa "perse hiessä ja pää pyörällä" kuten matkakumppanini unohtumattomasti luonnehti. Ikävä kyllä tästä ei nyt taida ouzolla selvitä. 

Otan kuitenkin cavaa, koska seuraavaksi alan tehdä marenkeja ja se on pitkä ja hikinen prosessi minun taidoillani.