Hellalla savuaa, pörriäiset sensuroidaan

Kesäkuu:

Kesä on täällä. Sen tietää siitä, että työpaikan pyöräkatoksessa on muitakin pyöriä kuin minun ja Petrin. Kai sekin on kesän merkki, että siskonpoikani puettiin elämänsä ensimmäistä kertaa toppahaalariin ja Enric alkoi käyttää villasukkia tavallisten sukkien sijaan.

Tiistaina luin keittiössä niin uppoutuneena uutisia padon murtumisesta, että metrin päässä hellalla savusi ihan kunnolla. Aamulla näin New Yorkin pormestarin puhuvan tv:ssä siitä, että he aikovat tehdä jotain Kanadan metsäpaloista tulleelle savulle, joka on peittänyt kaupungin. Mitäköhän he meinasivat? 

Venäjän metsäpalot haisivat Suomessa sinä kesänä, josta Terhi Kokkonen kirjoitti SMG:n Vieläkö soitan banjoa. Muistan että lenkkeilin Eerolantietä ja haistelin, että siellä se on, Venäjä. Elokuussa juoksin Kausalan kentällä Cooperin testin niin että isältä lainattuja shortseja piti pitää toisella kädellä ylhäällä koko matka. 

Tulin eilen töistä kotiin ja Arvi ja Enric olivat menneet puistoon. Koska odotin näkeväni heidät, hiljaisuus kotona oli toisenlaista. Joskus kun olen ollut mummilla tai vanhemmillani, kun he ovat olleet pois kotoa, sama tunne on tullut vielä vahvempana. Hiljaisuus tihenee niiden poissaolevien ihmisten muotoiseksi. Jokainen kulmaus ja huonekalu on kuin huutomerkki siitä, että ihmiset puuttuvat, ja hipsuttelen silloin kunnioittavasti huoneesta toiseen. 

Huomenna alkaa heinäkuu ja Arvi täyttää kaksi. Silloin kesällä 2021 äiti kävi laittamassa parvekkeelle orvokit ja sitten ne paahtuivat hengiltä kun olin synnyttämässä. Seuraavana kesänä tapahtui yllätys ja parvekkeen alle pyörävaraston oven viereen alkoi kohota orvokkeja keskeltä hiekkaa. Tänä kesänä niitä kasvoi taas. 

Heinäkuu:

Syntymäpäivän iltana lapsi on niin väsynyt, että menee suosiolla sänkyyn ja nukahtaa ensimmäistä kertaa viikkoihin ennen kymmentä legopalomies kädessä. 

Hän on alkanut ensimmäistä kertaa vähän sotkeutua katalaanin ja suomen rakenteisiin. Illalla luetaan kirjaa ja lapsi esittelee minulle: dinosaurus sininen, dinosaurus punainen, dinosaurus keltainen. Netistä hän haluaa katsella apinoita, traktoreita ja mustekaloja. Aina samoja eikä mitään muuta koska hän ei vielä tajua, että netistä voisi katsoa ihan mitä tahansa. "Isä kattoo mustekaloja", hän huomauttaa kun Enric tekee jotain koneella. 

Katsomme muumeja ja lasta vähän hirvittää se, minkä näköisenä muumipeikko tulee ulos taikurin hatusta. Mietin, oliko Kris Jennerillä ehkä sama fiilis silloin kuin hänen nuorimmaisensa leikkautti itsestään täysin tunnistamattoman näköisen. Mietin sitä usein, koska hän on niin eri näköinen, että olisi voinut yhtä hyvin mennä johonkin todistajansuojeluohjelmaan. 

Teen töitä kotona ja sensuroin lehdestä kaikki pörriäiset ja pöpöt. Välissä luen vanhan jutun, jossa itäsuomalainen mies kirjoittaa siitä, kun hän etsi metsästä kaveriaan, jonka karhu oli tappanut. Tämä tapahtui 1998. Ruotsin Nato-sopu tulee 22.21, ehtisikö vielä lehteen, kun deadline on 22.25? Ei ehdi. 

Edelleen heinäkuu:

Arvi on hereillä vielä 11 illalla ja kysyy sängystä, pitäisikö katsoa puhelimesta Cha cha cha ja Rampampam. Ei katsota. Seuraavana päivänä menemme leikkipuistoon ja tiputamme kiviä liukumäestä niin pitkään, että myöhästymme päiväkodista. Tarja on tullut lomalta ja on eteisessä vastassa, Arvi ilahtuu niin että menee piiloon. Tulen itsekin iloiseksi nähdessäni Tarjan. 

Menen Trioon ja ostan shortsit Kataloniaan menoa varten. Katson forecan kymmenen päivän ennustetta ja lämpötila siellä vain nousee: +29, +33, +34. Shortsit ovat oikeasti pyjamahousut mutta mitäpä väliä sillä on. Enricillä on viisi siskoa, jotka ovat kaikki pieniä ja hoikkia ja viimeisen päälle tyylikkäitä myös silloin kun on +33. Ajattelen heitä ja heidän rypistymättömiä asujaan ja sitä miten he polttavat ruuan päälle tupakat mutta ei koskaan muulloin. Heidän rinnallaan oloni on iso, paksu, hikinen, huonosti pukeutunut ja vulgaari. En ole ihan varma mikä on vulgaari mutta sellainen väärässä paikassa oleva suomalainen kumminkin. 

Kun Enricin äiti vielä eli, kohtasin hänet ensimmäisen kerran sattumalta Barcelonan kadulla. Hän oli niin pieni, että joudun kumartumaan hänen puoleensa poskisuudelmia antaessa. Sillä kertaa olin onneksi pukeutunut hyvin, mustaan mekkoon ja sandaaleihin, hiukset olivat pitkät ja puhtaat ja Enricin äiti taputti kädellä kasvojani ja sanoi jotain joka tarkoitti kaunista. Illalla hän soitti Enricille ja keskusteli puoli tuntia politiikasta ja kysyi lopuksi, kuka se ruotsalainen tyttö oli. Surettaa, ettei hän ehtinyt nähdä, että hän sai vielä yhden lapsenlapsen, joka on puoliksi suomalainen vaikka äiti onkin ruotsalainen.