Elämä pitkä, tukka lyhyt

Viime vuoden lopulla päätin, että ruhtinaallisiin mittoihin kasvanut tukkani tulee saamaan kyytiä uuden vuoden kunniaksi. En ollut käynyt kampaajalla vuoteen, enkä muutenkaan muuttanut hiustyyliä 5 vuoteen. Kun kerroin aikeistani tutuille, aiheutti se osassa ei-niin-ihastuneita reaktioia. ”Miten sä raaskit?”, kysyi eräs sukulaisnainen pari viikkoa ennen h-hetkeä. Olin hieman hämmentynyt, mutta vielä enemmän ärsyyntynyt. Kyseessähän on vain kasa karvoja, jotka kasvavat päästäni!

Monet haaveilevat pitkistä ja tuuheista hiuksista. Heidän on vaikeaa ymmärtää, miksi joku haluaisi leikata pitkät kutrinsa pois. Tästä on konkreettisia esimerkkejä, vaikka kuinka monta. Kun nuorempi sisareni vuosia sitten oli leikannut hiuksensa lyhyiksi, hän törmäsi pankkiautomaatilla tuttavansa äitiin. Mainittakoon tässä vaiheessa, että tämä naispuoleinen tuttava oli varsinainen tukkajumala, eikä omena ollut pudonnut kauas puusta. Kauhistunut äiti katseli Kemmoa hetken ja totesi, että ”Kyllä hiukset tekee naisen”. Kun vanhempi sisareni ajeli yläasteella päänsä (muuten vaan) kaljuksi, loivat sukulaiset häneen surevia katseita, eikä kukaan kehdannut kysyä, kuinka pitkälle syöpä oli levinnyt.

Vaikka kyseessä onkin vain kasa karvoja, hiukset vaikuttavat valitettavan paljon ulkonäköön. Ei siis ole kuitenkaan yhdentekevää, miten ne karvat on muotoiltu. Olen kahdesti leikannut pitkät hiukset suorilta lyhyiksi. Ensimmäisen kerran ollessani yläasteella seiskaluokalla. Silloin aika moni muukin leikkasi hiuksensa lyhyiksi, koska Salkkareiden Miia oli Ismon kauhuksi leikannut radikaalisti rastansa pois. Tiedättehän sen tyylin: edestä vähän pidempi ja takaa kynitty. Niinpä Liitu marssi Miian kuvan kanssa kampaajalle ja sanoi, että samanlaista kiitos. Ilmeisesti kampaajani ei ollut katsonut Salkkareita tarpeeksi, koska lopputulos oli valitettavan kaukana Laitelan Miian hiustyylistä. Kampaaja saattoi olla myös sokea, koska Suosikista leikatusta havainnekuvastakaan ei tuntunut olevan hyötyä. Se oli ensimmäinen kerta, kun nieleskelin kyyneleitä kampaajalla. Onneksi myös viimeinen. 

Toissa viikolla h-hetki sitten koitti. Aamulla tuijottelin työmatkalla ihmisten hiuksia metrossa. Omat, pitkät hiukset tuntuivat mukavimmilta kuin koskaan ja aloin epäillä päätöstäni. Hiusten mestauksen jälkeen olo tuntui kevyeltä, mutta myös kiusallisen epävarmalta ja itse päätös virheeltä. Metrossa näin pelkkiä pitkiä hiuksia ja ah, miten huolettomasti ne saikaan ponnarille. Kaikki polkat näyttivät ihan typeriltä. Mukaanlukien omani.

Nyt olen jo tottunut hiuksiini ja pidän niistä paljon. Aamulla töihin lähtiessäni vilkaisin peiliin ja totesin näyttäväni nuhjuisessa villatakissani Kurt Cobainilta. Ei tehnyt hiukset naista tällä kertaa. Mutta virkistyneen Kurtin kylläkin. 

Kurt Cobain