Koska pelataan pesäpalloa?

Useamman kerran viime vuosien aikana on tullut puheeksi, kuinka kivaa olisi aloittaa höntsäpesis. Valitettavasti pesis ei ole höntsälajien kuningas. Ensinnäkään pesistä ei höntsätä parilla pelaajalla vaan mukaan tarvitaan melkoisen paljon populaa. Lisäksi pitäisi jostain riipiä kokoon kasa räpylöitä, maila ja pallo. Ai niin, ja sitten vielä vapaa kenttä! Vihdoin olemme saaneet duunikamujen kesken sovituksi höntsäpesispäivän. Sain tänään postissa äidin paketin, jossa oli vanha räpyläni. Kun kaivoin räpylää paketista, aloin muistella vanhaa huippupesäpalloilijan uraani. Ajattelin kertoa siitä teille nyt.

Kun muutimme Hämeenlinnaan, olin 9-vuotias. Luokallani oli muutamia tyttöjä, jotka pelasivat pesistä ja pyysivät minua joukkueeseen. Eikä ihan mihin tahansa joukkueeseen vaan Hämeenlinnan Paukkuun. (En muista kuinka monta vuotta kului, ennen kuin sisareni lopettivat joukkueen nimestä vitsailun.) Paukulla on kuulkaa pitkät pesisperinteet ja minä pääsin jatkamaan niitä. Innostuin uudesta harrastuksesta paljon ja ystävystyin nopeasti muiden joukkuelaisten kanssa.

Melko pian sain huomata, että hyvin nuoresta asti pelaaminen piti ottaa tosissaan. Valmentajamme oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka otti pelaamisemme harvinaisen tosissaan. Itse asiassa ehkä enemmän tosissaan kuin yksikään pelaajista. Tai ainakin eri tavalla. Olimme hyvä joukkue ja pelasimme jo melko alussa myös ylempitasoisten sarjoissa: lapsena poikien sarjassa ja vähän vanhempina naisten maakuntasarjaa. Voitimme kaksi suomenmestaruuttakin. Se ei aina riittänyt.

Ehkä juuri menestyksen takia valmentaja vaati meiltä jo todella varhaisessa vaiheessa paljon. Muutaman epäonnistumisen jälkeen kuului kentän laidalta usein: ”Te leijutte.” Kävipä joskus niinkin, että valmentaja poistui kentän laidalta, kun vastustaja löi pari läpilyöntiä putkeen. Siinäpä vasta kannustava ilmapiiri! Näiden epäonnistuneiden pelien jälkeen meidän käskettiin usein olla joukkueen pikkupakussa hiljaa (esim. Ylöjärveltä Tampereelle) ja miettiä tekosiamme. Ja mehän sitten mietittiin.

Valitettavasti en ollut kovin hyvä pelaaja. En myöskään saanut harjoitusta niin paljon kuin monet muut, koska olin usein ulkona kokoonpanosta. Toisen suomenmestaruuksistakin seisoin XL-kokoinen Saarikoski-paita päällä kentän reunalla, naama täynnä purkkatatuointeja. Sain äärimmäisen harvoin mitään palkintoja. Niitä ei tullut peleissä, eikä päättäjäisissä. Ainoa palkinto, jonka sain oli tsemppari-palkinto. Niille, jotka eivät ole junnuna urheilleet voin kertoa, että tsempparipalkinnolla palkitaan se, joka ei osaa oikein mitään, mutta joka pitää myötätunnosta palkita. Tai siitä, että hän tsemppaa muita.

Ja tsemppasinhan minä! Kompensoin osaamattomuuttani kaikenlaisella pelleilyllä ja olin siinä joukkueen paras. Minun osakseni jäi joukkueen huutojen ja laulujen keksiminen ja kaikenlainen viihdyttäminen. Lisäksi otin kontolleni erilaisten kauhujuttujen ja vitsien kertomisen pelimatkoilla. Olin joukkueemme pelle ja varsin tyytyväinen osaani. Pelle-palkintoa kun ei näissä piireissä jaeta, sain sitten olla tsemppari.

Tsemppari

Lopetin pesiksen yläasteella. Treenien määrä vain lisääntyi vuosi vuodelta ja lopulta minun piti tehdä päätöksiä, haluanko tehdä jotain muutakin kuin mätkiä palloa. Koska en ollut koskaan ottanut harrastustani  yltiötosissaan ja tiesin, ettei pesäpallolla taida pystyä muutenkaan elättämään itseään, ilmoitin toisen joukkuekaverin kanssa lopetuspäätöksestä. Sen seurauksena valmentajamme uhkasi, että jos lopetamme, hänkin lopettaa. Muu joukkue oli toiveikas, että todella lopettaisimme ja he saisivat uuden valmentajan. Sen myös teimme. Ja niin teki mukava valkkukin.

Tylsää todeta, mutta pesisvuodet olivat hauskoja vuosia, enkä vaihtaisi niitä pois. Pelimatkat ja leirit olivat harrastuksen parasta antia. Muistan mm. syöneeni Oulun leirillä viikon aikana 1,3 kg sipsejä ja nukkuneeni koulun lattialla makuualustalla! Ei taitaisi enää onnistua. Ainakaan se nukkuminen.