Seremonian tähden

Kaksi vuotta sitten oli kaikki valmiina vihkimiseen.

Sunnuntaina olin Porvoossa. Tuomiokirkossa oli meneillään konfirmaatio. Kirkon pihalla Kemmo ilmoitti, että olisi ehkä sittenkin halunnut kanttoriksi. Äiti muisteli serkkuaan, joka tykkäsi hautajaisista. Miten mukavaa on, kun pappi puhuu, veisataan, itketään ja sitten mennään syömään. Innostuin itsekin: seremoniallinen työ olisi ollut ihana.

Kahtena kesänä tein töitä kirkossa. Kemmon kanttorihaave ei tullut siinä mielessä yllätyksenä, että kun hän tuolloin tuli työpaikalleni, hän oli kiinnostunut ainoastaan pianosta. Annoin luvan soittaa, jos ei turisteja ollut. Kerran hän keskeytti kiireellisesti, kun ryhmä amerikkalaisia saapui. Yksi heistä oli kuitenkin samaa sorttia kuin Kemmo. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi muitta mutkitta soittaa Kemmon jättämistä nuoteista Myrskyluodon Maijaa. "Oh, not easy", rouva sanoi.

Ilahduin kirkollisista toimituksista, joita silloin tällöin sattui työpäiviini. Pappi saapui ja vaihtoi vaatteet, virsikirjat järjestettiin. Hienointa oli saada levittää vihkiryijy ja kerran olin mukana soittamassa kelloja. Silloin olin myös kovassa krapulassa. Tunsin jonkinlaista puhdistumista. Kaipaan niiden tapahtumien tunnelmaa edelleen. Keväällä pääsin juttukeikalle kerhon kevätjuhlaan. "Ollaan vielä hetki", pyytelin kuvaajalta eteisessä, kun Suvivirsi alkoi.

Muutkin seremoniat kuin kirkolliset ovat tärkeitä. Kummipoikani neljävuotispäivillä parasta oli seurata, millä vakavuudella hän suhtautui kynttilöiden puhallukseen ja onnittelulauluun. Siinä me yhdessä siirsimme hänet seuraavalle ikävuodelle kaikille tutuin menoin.

Tämän takia päädyn pitämään itse itselleni puheita juhlissa. Haluan jotenkin pysähtyä sen hetken juhlallisuuden äärelle.

Viikonloppuna ystäväni vihitään. Koko päivä yhtä seremoniaa. Arvioni mukaan päivän seremoniallinen kohokohta on odottaa sakastissa sitä, että voidaan siirtyä alttarille odottamaan morsianta ja häämarssia. Aion ottaa siitä kaiken irti.