Avaruus, kääriäinen, Lenin

Tästäkin voisi saada kuosin mutta voivoivoi se olisi kopio.

Kävelyllä näin maassa jotakin, jota luulin linnun kalloksi. Lähemmässä tarkastelussa se osoittautui puolikkaaksi kävyksi. Tuomitsin luonnon syyllistyneen samaan kuin Marimekko. Se on kopioinut jo olemassaolevia muotoja eikä keksinyt itse uusia. Käpy kädessä ajattelin Marimekkoa ja yhtä mekkoa, jonka haluaisin mutta joka maksaa 200 euroa. Ettei nyt voi sellaista rahaa vaatteeseen laittaa.

Muistin iltaa, jolloin A. esitteli minulle netistä luontokappaleita matemaattisina mallinnuksina. Miten lehdet, oksat ja solut toistivat pohjimmiltaan samaa rakennetta. A:n mielestä se oli merkki siitä, että näennäisen sekasotkun alla piilikin järjestys, selkeä kaava. "Tämän on joku meitä älykkäämpi suunnitellut", A sanoi silloin. Olin iloinen siitä katselutuokiosta, koska se oli osoitus luottamuksesta. Vaikka samalla se sisälsi haasteen: ei tällaista sattumalta synny. A kun tiesi, että minä liputin enemmän sattuman puolesta. 

Muistin myös vuotta 2009, kun huomasin ensimmäisen kerran, miten kevät tuli ja kesä kului. Olin aivan äimänä. 
 
Pysähtelin tuijottamaan asioita kuin jälkeenjäänyt aikamiespoika. Peltoja, taivasta ja kukkivia puita. Minusta luonto melkein liioitteli jollakin tapaa. Samana vuonna seurasin tiekartasta automme reittiä Kuopioon. Silloin tein lähes riemukkaan huomion siitä, että järvet kartalla olivat todella luode-kaakko-suuntaisia. Keskustanuorten vierailulla Kemijoki oy:ssä olin hirvittävän kiinnostunut siitä, etteivät he voi rakentaa laitosta sinne minne haluaisivat, koska siellä asui kääriäinen. Miten keskustanuoria nauratti, että se oli juuri kääriäinen. Saiko kääriäinen pitää peltonsa? Miten ihmeessä minä olin mukana keskustanuorten retkellä Kemijoki oy:ssä?

Arvioin, että kalloksi luulemani kävyn mallit varmaan toistuvat avaruudessakin. Sitten ajattelin sitä käsittämätöntä tosiasiaa, että avaruuteen voi mennä ja siellä voi olla. Että luotain on todella marsin pinnalla ja ottanut sieltä kuvia. Miten naurettavan ihmisen kaltaisia avaruudesta tulijoiden ajatellaan olevan. Kuin me, mutta älykkäämpiä. Kuin me, mutta korkeammalla teknologisella tasolla. Olentoja, joilla on päämääriä ja tarkoituksia. Aina jotain aisteilla havaittavaa, kokemusmaailman sisällä olevaa. Kuviteltavissa olevaa.


Tätä oli melko vaikea selittää englanniksi, mutta yritin lannistumatta näköalapaikalla Atlantin rannalla. Ihmeekseni E ymmärsi koko jutun. Siellä kasvoi jotakin matalaa hieman kuin kanervaa ja merestä nousi kosteus, joka teki hiuksista karkeat ja sai reidet liimautumaan yhteen. Kotimatkalla tuli hetkessä pimeää niin kuin etelässä tulee. Kaikissa taloissa oli saksalaisia nimiä, ehdotin jos vain mentäisiin mukaan grillaamaan, hallo, guten abend.

"Kertoisitko vielä, miten Suomi itsenäistyi", E kysyi viimeisen liikenneympyrän luona. Harkitsin hetken mistä aloittaisin. Valitsin ristiretket ja sitten etenin assosioiden ja innostuen koko ajan enemmän omasta jutustani. Ravintolan luona menin jo Leninissä ja huomasin kyllä että tätä esitelmää pitäisi vähän parannella vastaisuuden varalle. Tosin oli selvää, ettei vastauksen sisältö ollut niin oleellinen. Kysymys oli tehty, koska se oli minun lempiaiheeni ja se oli kauniisti tehty.