Työväen tyttäret railakkapäät

Tähän aikaan keväästä, vähän ennen vappua, kun järvet ovat enää paikoin jäässä ja lumi on jo kokonaan sulanut niiltä paikoilta, mihin aurinko pääsee paistamaan, on mielessäni maisemaa katsoessa aina kevät 1918 ja Suomen sisällissodan loppu.

Silloin tuhansien sota päättyi vappuna tähän kaupunkiin, jossa nyt asun, Lahteen. 

Viime vuonna oli sisällissodan satavuotisvuosi. Tein lehteen liitteen sodasta Päijät-Hämeessä ja ajattelin sotajuttuja aivan hulluna noin puolen vuoden ajan. Öisin kuuntelin mummilta löytynyttä kasettia, missä naapurin Sulo Unelius muistelee visiittiään Hennalan vankileirille. Vanki tarjoaa siellä hänelle leipäpalasta 500 markkaa. On kyseessä toukokuun alku, leiri on juuri perustettu ja sinne pääsee vielä vierailemaan. 500 markkaa oli vuonna 1918 työläisen koko vuosiansio. Kasetilla Suloa jututtavat isoisäni ja setäni ja kesken kaiken mummi tulee töistä kotiin ja alkaa kertoa, kuinka hänen pyörästään on puhjennut rengas.

Punavangit muistomerkissä Fellmanin puistossa.

Olin niin täynnä vuotta 1918, että kaikki aistini olivat herkistyneet aiheelle. Kerran haukankuuloni erotti toimituksessa kollegan puhuvan puhelimessa vuodesta 1918 ja sanovan: "Ja te siis näitte nämä ruumiit?" Siinä kohti olin sekunnin ajan lähes kusta alleni. Oliko hän löytänyt jonkun silminnäkijän sadan vuoden takaa? No ei ollut vaan kyse oli joistakin 60-luvulla nähdyistä luurangoista.

Päätin etukäteen yhden asian. Sen, ettei liitteessä lue missään kohdassa mitään haavoista tai siitä kuinka ne ovat edelleen auki. Se oli mielestäni väsynyt klisee ja eikä oikein tottakaan enää. Eikö oikeasti ole mahdollista kirjoittaa yhtään lehtijuttua mainitsematta, että nämä ovat muuten arkoja asioita, kun kansa jakautui kahtia?

En kirjoittanut haavoista mitään, mutta huomasin sen, minkä aika ajoin huomaa ja mikä on varmaankin osa aikuisuutta. Vaikka jokin asia ei ole tapahtunut minulle, se on voinut tapahtua muille. Yksi haastateltava itki puhelimessa monta kertaa. (Onneksi häntä haastatteli empatian kuningas, minä.) Hänen isoisänsä oli punapäällikkö, siitä oli kiusattu koulussa ja isoäiti tilitti kapinavuoden kauhuja lapsenlapselle, joka niitä ei tietenkään voinut käsitellä eikä ymmärtää. Ehkä tätä voisi kutsua haavaksi.

Älytön määrä punaisten hevosia Fellmanin pellolla.
Isäni mielestä oudointa tässä kuvassa oli kuitenkin etualan hevosen tikkitakkia muistuttava loimi.

Paitsi sitä, että vuosi 1918 on arka asia, sodan yhteydessä toistellaan usein, kuinka nämä asiat ovat tabuja historiankirjoituksessa, ja niin paljon on tutkimatta. Viimeksi tämän väittämän toisti ainakin osittain sarjakuva-Finlandian voittajan valinnut Meeri Koutaniemi. Minusta tämän voisi pikkuhiljaa lopettaa. Vuosi 1918 ei ole ollut vuosikymmeniin historiantutkimuksen tabu. Tutkimusta on paljon lukemattomista näkökulmista. Jos ei ole näistä tutkimuksista kuullut, ei tarkoita sitä, että nämä aiheet olisivat tabu. Tietysti suomalainen historiatiede voi kysyä itseltään, onko se epäonnistunut tuomaan tekemisiään julki, jos aikaansaannokset ovat niin monelle yllätys.

Odotinkin että sodan juhlavuonna olisi tullut isketty kansan tiedonjanoon ja julkaistu enemmän historiantutkijoiden teoksia. Yllättävän vähän niitä tuli. Ehkä isoimman huomion sai Lasse Lehtisen ja Risto Volasen kirja, josta osa sai hermostui. En ymmärrä, mitä niin vaarallista olisi siinä, että suomalaiset punaiset olivat osa laajempaa vallankumousta. Eihän kukaan tiennyt sata vuotta sitten, millaiseksi Neuvostoliitto tai kommunismi myöhemmin muodostuisi, kaikki oli auki. Ilmeisen kova paikka monille oli sekin, ettei Akseli Koskela oikein kelpaa punakaartilaisen prototyypiksi. Somen puolella löytyi niitä, jotka edelleen haluamalla haluavat identifioida itsensä kuuluvaksi jommalle kummalle puolelle. "Jos olisin elänyt vuonna 1918, olisin punainen." Miten niin? Mistä sen voi varmaksi tietää?

Lahdessa kovin haloo oli Marjo Liukkosen väitöskirjasta Hennalan naisista. Liukkonen olisi ollut varteenotettava haastateltava myös liitteeseen työnsä pohjalta, jota ei silloin ollut vielä julkaistu. En kuitenkaan luottanut Liukkosen tutkimukseen. Se on aika paljon sanottu, kun en ollut koko työtä edes nähnyt, mutta en luottanut siihen, mitä oli jo lisensiaatintyön kohdalla uutisoitu ja vierastin Liukkosen tapaa puhua aiheesta. Historiassa luodaan yleisiä linjoja mieluummin ali kuin yli. Vaikka joku vaikuttaisi jo melko todennäköiseltä, ei sanota että niin varmasti oli, vaan että niin luultavasti oli.

Minulle mieleenpainuvin sisällissotakokemus viime vuonna oli kapinaretki Hauholle. Retkellä kierrettiin bussilla sodan tapahtumapaikkoja ja muistomerkkejä ympäri Hauhoa, missä kohteita oli paljon. Miten ihana oli alkukesän vihreä Häme, suorastaan upea, miten outojakin paikkoja ja muistomerkkejä nähtiin hiekkateillä, pelloilla ja metsän keskellä.

Loppukierroksesta mentiin paikalle, jonne Valkeakosken naiskaartiin kuuluneita naisia oli teloitettu ja haudattu vapunpäivänä 1918. Heistä oli puhuttu kierroksella paljon ja puhuttu julkisuudessa muutenkin. Näistä naisista kertoo esimerkiksi Anneli Kannon romaani Veriruusut. Kierroksella vähän narisin siitä, onko siinä jonkinlaista vääristymää, että tästä naiskaartista puhutaan niin paljon. Ja esitetäänkö heidät liikaakin sellaisessa valossa, että ymmärtämättömät tyttörukat eivät tajunneet mihin lähtivät (kun tuskin kukaan muukaan ymmärsi) tai onko näiden kolmenkymmenen kuolema jotenkin pahempi kuin kymmenien tuhansien muiden?

Sitten päästiin Mustilaan Siikaisten suolle, valkeakoskelaisten tyttöjen ja naisten haudalle. Hauta oli niin korvessa kuin ikinä voi olla, ei sinne päässyt bussillakaan ajamaan vaan piti kävellä, keskellä päivääkin se oli pimeä, kurkkua kuristavan hirveä paikka.

Siellä aiemmat puheeni muuttuivat heti tyhmiksi. Ei puhe näistä uhreista tai järkytys siitä, mitä heille tapahtui, ole pois toisilta sodassa kuolleilta. Joten puhutaan vain heistä, puhutaan vaikka joka päivä. 

Valkeakosken naiskaartilaisten hauta. Hauhon kierroksella muistin myös tuutorini Simon opinnäytetyötä, josta opin että saksan kielen muistomerkkiä tarkoittava sana Denkmal kääntyy kirjaimellisesti suomeksi myös "ajattelepa sitä".