Mul on stereot ne laitan päälle soikaa

Eilen pyöräilin Heinämaantietä Lahdesta Orimattilaan ja spotify soitti minulle Zen Cafen Vuokralaisen. Olen aina ihaillut sen kertosäkeen loppua
Ei mul omakotitalo ja koiraa /
ei vielä lapsia ei tyttöä ja poikaa /
mul on stereot ne laitan päälle soikaa.

Vuokralaisessa on paljon kohtia, joihin voin vieläkin samaistua. Vuokralainen kulkee kahdelta yöllä rapussa, heräilee vasta kun pihalla on jo leikitty pitkään. Jotain mennyttäkin siinä oli, esimerkiksi se, että vuokralaisen pöytä on tullut sen vanhemmilta, jotka olivat hankkineet sen jo vuosikymmeniä sitten. Sillä lailla meillekin haalittiin ensimmäisiin asuntoihin mattoja ja sohvia ja sekalaisia settejä kaikkea, mistä vanhemmat ja isovanhemmat luopuivat. Tuntuu että nykyisin kaikki ensimmäisiin koteihin muuttavat hankkivat vain kaiken Ikeasta.

Kotimatkalla pysähdyin Pennalassa kahvilla ja kuten kaikissa paikoissa missä pysähtelen, sielläkin oli äijiä juomassa kahvia ja puhumassa siitä, miten he ovat katsoneet Eurosportilta Tour de Francea. Mukava tunnelma. Siitä kun lähdin ajamaan, tuli pellolta jokin ruskea eläin suoraan eteeni tielle ja joidenkin sekuntien ajan ajattelin täysin järjenvastaisesti, että se on takuulla Suomen ensimmäinen kultashakaali, josta olin nähnyt edellisenä iltana töissä jonkun pohjoiskarjalaisen pariskunnan ottaman täysin tärähtäneen kuvan. Eläin ei ollut kultashakaali vaan kauris ja se tuijotti minua eleganttina keskellä tietä ja hyppelehti sitten takaisin pusikkoon.

Pennalassa kahvitauolla.

Tänään en mennyt pyöräilemään vaan kaupungille katsomaan kauluspaitaa, ikuisuusprojektiani. Kauluspaidan kompastuskivi kohdallani ovat hihat. Tälläkin kertaa kaikki roikkuivat jossakin peukalon ensimmäisen nivelen kohdalla tai alempana. Kauluspaidassa on hihansuu, enkä tajua, miksi ne eivät ikinä asetu oikeaan kohtaan rannetta. Lopulta ostin paidan kokoa 56 jota voin pitää Patti Smithin Horses-kannen henkisesti leggingsien kanssa. Vuonna 2003 ostin vahingossa leggingsit kun pitää ostaa sukkahousut. En tiennyt edes niiden nimeä, nauroin hulluna erehdykselleni "terättömistä sukkahousuista". Olisin kuitenkin halunnut pukea ne kauluspaidan kanssa kuten Patti Smith. Muistan, etten kehdannut. Jotenkin niiden housujen housuttomuus oli liikaa. Nyt on täysin mahdotonta palata siihen tunteeseen 16 vuotta sitten. Mutta ei silloin menty trikoissa mihinkään. Se on viimeinen kerta, kun muistan, etten ole laittanut päälleni jotain mitä haluaisin. (Kotona asuessa vaatteisiimme tai hiustyyleihin ei koskaan puututtu. Sai olla sen näköinen kuin halusi, mutta vanhemmilla oli lupa kertoa vapaasti mielipiteensä valinnoistamme. Kun kaksiraitaverkkarit tulivat muotiin 90-luvun puolivälissä, näytin isäni mielestä siltä kuin minut olisi vaatetettu neuvostoliittolaisten lähettämästä vaateavusta.)

Ostettuani paidan ostin punssikarkkeja ja Imagen, koska siinä Venla Rossin oli juttu pariskuntien isoista ikäeroista. Osa oli tuttua, osa ei. Sitten tuli mieleen, että viimeksi Barcelonassa ostin Enricille lahjaksi Patti Smithin Eramos unos niños. Lähetin viestin ja kysyin, onko hän lukenut sitä, arvasin ettei takuulla ole. Vastaus oli ei, koska hän haluaa lukea sen minun kanssani. En tiedä yhtään, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, mutta ihan hyvä vastaus silti.