Kuin Notre Dame ois sortunut

Kävin aamulla Ainon kanssa kahvilla. Hän oli tullut Pariisista Lahteen ja kertoi että laulaa aina au pair -aikojensa tuttujen kanssa karaokessa Pariisi-Helsinki. Viimeksi he olivat taas laulaneet sen ja kesken humalaisen duettonsa tajunneet, että siinä todella lauletaan: kuin Notre Dame ois sortunut.

Kun Pariisi-Helsinki oli noin vuonna 1996 hitti, lauloin aina sen soi yössä nyt vinyyli virttynyt -kohtaa äänellä, joka mielestäni oli virttynyt. Yksi kaverini halusi kuulla sen uudelleen ja uudelleen. Aino muisti että samaan aikaan hänen huumoribravuurinsa oli siansaksa-Macarena. Lapsuudesta voi kaivata monia asioita, mutta todettiin, että tämä toistoihin perustuva hokemahuumori on kyllä täysin mennyttä meiltä.

Oltiin satamassa, siellä ei ollut paljon muita tähän aikaan. Oli harmaata ja järvellä lensi joutsenia, joista eräs mummo selitti eilen minulle nähneensä Etlarissa lukijan kuvan. Joutsenkuvat ovat ihan kohta ydinsisältöämme. Jollei jo nyt.

Selitin Ainolle sitä, miten olen kyllästynyt siihen, että naiselta odotetaan aina jotain mystiikkaa. Että naisen puheessa on joku koodi, joka pitää murtaa. Nainen tarkoittaa kuitenkin jotain muuta kuin sanoo, ja sellaista salaperäisyyden verhoa pitää pitää vielä suhteessakin yllä. En jaksa mitään tällaista. Eikö voitaisi vain olla. Eikö voitaisi vain olla ihan tavallisesti kaikkien kanssa ilman mitään ennakkoon viritettyjä latauksia.

Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin siitä asti, kun Suomi voitti Armenian, että miksi tämä mahdollisuus mennä EM-kisoihin tuntuu minusta niin hyvältä. Onko se jokin uinuva kansallistunne vai mikä se on. Enric aina sanoo, että vain niillä, joilla on itsenäisyys, on varaa halveksua kaikkea nationalismia niin paljon. Ja kyllä olenkin aika nihkeästi kaikkeen sellaiseen suhtautunut. Suomalaisen itsenäisyyspuheen voimakas sidonnaisuus sotiin on se, mikä aiheuttaa isoimman torjuntareaktion. Ihan kuin Suomi olisi täysin tyhjästä toiseen maailmansotaan putkahtanut maa. Olihan silloin jo jotain, mitä katsottiin sinne sotaan menemisen arvoiseksi. Mieluummin puhun siitä, miten Suomi oli köyhä säälittävä takapajula, jonne Ruotsistakin joutuivat ne, joilla kävi huono tuuri, mutta jossa tapahtui lopulta elintasollinen ihme. Vähän kuin vahingossa ja onnella. Aika vähän siitä puhutaan, miten se oikeastaan tapahtui, kuka teki edesauttavia poliittisia päätöksiä. Aika olisi myös kaivaa naftaliinista ruotsinkieliset itsenäisyysmiehemme, Snellman, Runeberg, Lönnrot, koko porukka. Jos olisin jossain varteenotettavassa asemassa, tekisin heistä kunnollisen tv-sarjan tai jotain. Siihen asti keskityn joutsenjournalismiin. 

Olisi kiva jos joku tekisi tutkimuksen siitä, miksi Notre Damen palaminen oli niin voimakkaasti ihmisten tunteisiin vetoavaa. Itsellänikin sen uutiskuvan ensimmäinen näkeminen teki jotenkin pahaa jossakin aivan alkukantaisella tasolla, enkä osaa ollenkaan selittää miksi.

Pubivisassa kysyttiin viimeksi, kuka on sanoittanut Pariisi-Helsinki. Tiedoksi kaikille, että se oli Eeroloiden verivihollinen Hector.