Me, I want a hula hoop

Moni luulee, että olen urheilullinen, mutta en ole. Olen urheiluhuijari vaikken yritä olla. Yritin aloittaa urheilun ostamalla hulavanteen, mutta niitä ei ollut missään. Menin jonoon, erä saapuu neljän viikon päästä. On vuosi 2019 ja olen jonotuslistalla hankkimassa hulavanteen. Eilen kun menin kauppaan ennen töitä, kassalla oli nainen hakemassa pakettia. Se oli hulavanne. Hula-hoop, siinä luki. Siitä muistin, että englanninkieliset pikkuoravat toivovat sitä laulussaan jouluksi. Me, I want a hula hoop. Jouluna 1959 oli samat hitit kuin jouluna 2019. Itse olen pyöritellyt vannetta viimeksi Nastolassa takan edessä Spedeä vastaan.

Olen alkanut ajatella että sairastan kaikkea, laulaa Maija Vilkkumaa yhdessä Kerkko Koskinen kollektiivin kappaleessa, ja niin se juuri on viime aikoina ollut. Rannekin on niin onneton että ehkä minulla on osteoporoosi. Kerran Hesarissa taittaja löysi rannekorun ja toi sen minulle, koska minulla on "tämän kerroksen ohuin ranne". Oli jotenkin intiimiä, että hän oli pannut sen merkille. No, mittasin töissä laturin johdolla ranteen tänään ja se on ihan normaali ihmisen ranne.

Hulavanne-vuosina.

Nykyään.

Haluaisin kirjoittaa kirjan, värjätä vaaleat hiukset, tehdä videoita, joita tehtiin yläasteella ja lukiossa melkein koko vapaa-aika. Haluaisin matalan kirjahyllyn, juuttimaton, uuden vinyylilevysoittimen. Haluaisin piirtää ja oppia vapaauintia, pystyä juoksemaan ja joogata.

Sen sijaan käyn töissä ja kotona puran tositv-sumaa sängyllä makaamalla ja samalla selaamalla iltapäivälehtiä ja twitteriä ja ties mitä. Twitteristä tulen hulluksi noin kymmenessä minuutissa. Jokin siinä ei selvästi sovi minulle lainkaan.

Tiistaisin katson Ensitreffit alttarilla. Siinä on kesä ja voi hämmästellä, että tuollainenhan se todella oli, juuri äsken. Yleensä siinä on ollut jotenkin sympaattinen ja tunnistettava jakso, missä on näytetty, kun ihmiset viettävät juhannusta niin suomalaisesti. Vain elämääkin katson taas, siinä on kiva kausi siinä mielessä, että siellä jutellaan ja ollaan jotenkin mukavasti. Itsekin vähän haluaisi sinne juttelemaan. En ole ikinä tajunnut mankunaa siitä, että osallistuminen tähän syö niin ja niin paljon artistin uskottavuutta. Plus jos Kauko Röyhkä vielä jossain arvostelee sitä, muistuttaisin että häntäkin siihen pyydettiin ja hän oli jo menossa, mutta joku muu sai paikan.

Suurimmassa pudottajassa on Nina Mikkonen, jonka kerran näin Myrskylän valtuustossa. Joku olisi voinut silloin sanoa, että ennen kokoukseen menoa toimittajan kannattaa lukea ne listat läpi. Myrskylä melkein yhdistyi Pukkilaan siinä kokouksessa eikä minulla ollut mitään käsitystä mistään.

En ihan kauheasti pidä ruskasta. Pidän enemmän niistä maan väreistä, jotka kohta tulevat. Tai värittömyydestä. Kun ottaa kuvan, eikä ole ihan varma, onko se mustavalkoinen vai ei. Ruskasta tulee aina mieleen Rovaniemen valokuvauksen opettajan kertoma juttu siitä, kun joku oli kuvannut rullallisen dioja Lapissa ruskan aikana ja sitten ne lähetettiin kehitettäväksi johonkin Amerikkaan, mistä ne palasivat kehitettyinä mutta pahoitteluviestien kera, kuvat ovat oudosti piloilla. Sellainen väritys näytti heistä virheeltä.

Minulla on dioja kaksi laatikkoa. Toinen niistä on siltä syksyltä, kun olin niin rakastunut, että ihan kuin PMMP:n Heliumpallossa, nousin siitä ilmaan. Sillä tavalla vääjäämättömästi ylemmäs ja ylemmäs. Toiset saattoivat vain nostaa katseensa sinne, koska siellä minä menin korkealla, omissa sfääreissä. Näen ne diat niin harvoin, että aina jotenkin hämmästyn niitä. Muistan sen kaiken äkkiä, kun olin niin onnellinen ja miten sitten menin kappaleiksi kuin laulussa. Senkin, miten siinä ja muissakin rakkauden suruissa oli jotain ylevää ja melkein virvoittavaa. Miten muu maailma jatkaa tavallista toimintaansa, vaikka itseä on koskenut puhuri, joka on melkein kaatanut kumoon. Seisoo näyttämöllä, josta ovat kaikki kulissit kaatuneet, mutta esitys jatkuu keskeytyksettä.