Täältä tullaan Venäjä. Joskus taas.

On lievä polte päästä Venäjälle. Ajattelin asiaa, kun makasin matolla kuuntelemassa levyjä ja toivoin että lundiat hioisivat ja maalaisivat itse itsensä ja lattialla ympärilläni olleet kirjat singahtaisivat hyllyihin kuin lastenhuoneen tavarat Maija Poppasessa.

(Kun Maija Poppasen kirjoittanut P.J.Travers kävi katsomassa elokuvan, hän sanoi, että no tämä Julie Andrews on ihan hyvä mutta Bertiä esittävä Dick van Dyke on aivan vääränlainen ja hänet täytyy vaihtaa. Siinä vaiheessa oli kyllä hieman liian myöhäistä ja siitä rouva Travers raivostui.)

Yhden kirjapinon päällä on ensimmäisen Pietarin-käyntini matkamuisto, pieni metallinen karhu. Muistan käyttäneeni sitä ostaessa koko venäjän taitoni kysyessäni paljonko se maksaa. Se oli vuonna 2003, olin saanut matkan Pietariin ylioppilaslahjaksi.

Kesti kesän 2018 jalkapallon MM-kisoihin saakka, ennen kuin palasin. Kävin kisoissa kahdesti ja vielä loppuvuonna kaksi kertaa, koska kisapassilla ei tarvinnut viisumia. Viisumin ja passin tarkastus junassa ei ole mikään vitsailun paikka, vaan dokumentteja todella syynätään ja käännellään hartaasti ja pyydetään katsomaan tarkastajia silmiin. Siksi oli hauskaa, että iloisen värinen laminoitu muoviläpyskäni, jossa on itse ottamani kuva itsestäni, kelpasi heille aina ilman selityksiä.

Kesällä ottelureissut olivat juhannuksen aikaan. Oli lämmintä ja toisella kerralla helle, valoisa yö ja Nevski prospektin pitkät varjot illalla. Yölläkin keskusta hohkasi lämpöä ja ison kaupungin elämää.

Pietarissa on jotain suomalaiselle tuttua ja samalla aivan vierasta. Kun muualla Euroopassa kaupungit muistuttavat ketjuliikkeineen toisiaan, Pietarissa tulee saman tien sellainen olo, että nyt ollaan ulkomailla. Vähän niinkin, että nyt ollaan ulkomailla ja mitä tahansa saattaa käydä.

Kun muistelen Pietaria, muistan pelmenejä, piirakoita ja vodkaa.

Leninskayan metroaseman punaista mosaiikkia ja syvälle sukeltavia portaita. Aina jotenkin epämiellyttävää ajatusta siitä, että metro kulkee Nevan ali.

Verkkoon uudelleen ja uudelleen pudonnutta parhaat päivänsä ohittanutta trapetsitaiteilijaa.

Venäläistä piittaamattomuutta siitä, löytävätkö turistit perille vai eivät. Venäläisen taiteen museossa ihmiset pyörivät rakennuksen ympärillä löytämättä sisään, ja Eremitaasissa ehkä maailman hienoin 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteen kokoelma on erillisessä rakennuksessa, jonne ei kukaan ei ainakaan vahingossa eksy.

Opastamme, joka sanoi aina pylvy, kun hän tarkoitti pylvästä ja Mannerheimia Mannergeimiksi. Välillä nämä kaksi samassa lauseessa, jolloin bussillinen lahtelaisia yläasteikäisiä hihitti hillitysti. Kerran ravintolassa opas istui pöydässämme ja kertoi, että hänen ollessaan lapsi äiti oli lähtenyt kahdeksi yöksi pois ja jättänyt lapsille evääksi kokonaisen kanan. Isosiskon ominaisuudessa hän oli keittänyt kanaa kuusi tuntia.

Lähiötä, jossa oli taloja ja asvalttia silminkantamattomiin.

Diakuvia vanhemmistani Leningradissa.

Mummoja kopeissa. Museoissa, kioskeissa, kirkoissa, metroissa, kaikkialla.

Aina toistuvaa ihmetystä kaupungin koosta ja siitä, että nytkö ollaan jo perillä.

Toivottavasti kohta pääsee takaisin.