Täytyy kävellä näin

Heti kun herään, en muista paljoa mitään. Usein en muista, missä olen. Millaisia ovat tämän asunnon muut huoneet, saatan miettiä. Onko minulla poikaystävä, onhan minulla. Mutta kuka hän olikaan? Ai niin! Sitten muistan että jotain ikävää on tapahtunut ja hetken kuluttua muistan, että virus on laittanut kaiken sekaisin.

Toissa jouluna olimme Wienissä Enricin siskon luona. Kuljimme kaupungilla illalla ennen ravintolaan menoa, oli hirveän kylmä ja koko Wien tuntui vihamieliseltä ja tylyltä kaupungilta. Oli sellainen olo, että olin siellä koko ajan jotenkin luupin alla, mikään sana ei tullut suustani normaalisti, koska kiinnitin itsekin itseeni niin paljon huomiota. Menimme kirjakauppaan lämmittelemään ja osoitin Enricille kirjaa, josta luettelin nimiä: Kafka, Gandhi, Disney, Roosevelt, Munch. Ajattele, nämä kaikki ihmiset sairastivat espanjantaudin. Koko maailman ihmisistä kolmannes sairasti sen, uskomatonta.

Muistin sen kirjan ja Wienin kirjakaupan, kun Kuukausiliitteessä oli samalla idealla tehty juttu. Yhdessä toisessa hesarin jutussa kehotettiin ahdistuksen iskiessä tekemään tavallisia asioita ja huomaamaan, että ne ovat edelleen olemassa.

Olen ostanut kukkia melkein joka viikko, neilikoita, pioneja ja pihakukkia ja vaihtanut multia viherkasveihin vaiheittain. En jaksa tehdä mitään kerralla kunnolla, sekin on tavallista.

Olen katsonut Temptation Islandia ja lähettänyt Liisalle viestin, että mikä pyhimys Jape luulee oikein olevansa.

Olen pyöräillyt aina kun on ollut hyvä sää. Eli ei kovin usein.

Vappuna ja äitienpäivänä laitoin hienot vaatteet ja meikkasin. Olin Mummin personal shopper ja kävin ostamassa hänelle kaksi puseroa. Tilasin Ellokselta itselleni mekon joka on aivan järjetön vaate.

 Olen syönyt hernepestopastaa älyttömiä määriä ja voisin yhä syödä vaikka heti.

Aloitimme perhe-whatsappissa Birdlifen 100 lintua -bongauksen ja aloitimme sen kinaamalla, aloitetaanko bongaus nyt vai takautuvasti ja aloitetaanko ollenkaan ja onko siinä mitään järkeä. Mökillä bongasin rantasipin ennen äitiä, joka oli kuullut sisälle asti sen kimeän sirrityksen, ja rynni ulos ilmoittamaan havaintonsa mutta liian myöhään.

Olen kuunnellut samaa spotify-listaa uudelleen ja uudelleen.

Liisa oli lisännyt listalle Anssi Kelan Nummelan. Muistan miten lukiossa nauroimme sen "mun täytyy kävellä näin" -kohdalle ja koko Anssi Kelalle. Mikat, Petet, mopot, faijat, mutsit ja bmw:t olivat edellisen sukupolven asioita ja Anssi Kela vaikutti niin vakavaltakin. Vuosien jälkeen lämpenin Anssi Kelalle ja Nummelalle lämpenin yhdellä eksaktilla hetkellä. Se oli juhannuksena 2012 Himoksella, kun olimme juhlineet antaumuksella koko päivän ja vielä leirintäalueella aloitimme uudelleen ja kaverimme Harri soitti Nummelan huuliharppusooloa. Aamukuuden aurinko paistoi, lauloimme ja joimme teräviä. Olin niin onnellinen kuin ihminen voi olla.

Nummelan kuulemisesta tulee lämmin ja ihana olo. Mutta se sopii jotenkin tähänkin. Nyt tässä vain mennään miten mennään. Täytyy kävellä näin.