Kun nimet pyyhitään pois

Vein aamulla Arvin päiväkotiin. Satoi vähän vettä, mietin onko sillä liian vähän vaatteita. Minulle ojennettiin perillä kuihtunut äitienpäiväkukka koristellussa puolikkaassa maitotölkissä. He eivät olleet osanneet selittää englanniksi toissaviikolla, että sellainen oli odottanut viemistä kotiin. 

Pyöräilin satamaan kukkineni. Kentältä kuului tuttu kopsahdus, kun lukiotytöt pelasivat siellä pesäpalloa. Heti palasivat mieleen ne yhteensä ainakin sata tuntia pesistä keväisin. Jo ilman takkia, osan aikaa saattoi maata hiekassa omaa vuoroa odottaessa. Erilaiset vihellykset riippuen siitä, tuliko juoksu vai laiton vai palo vai haava vai pipipiipipii loppuiko koko pelin. Hikinen räpylä ja se hämmästynyt huomio, kun pallo oli joskus räpylässä ja oli toden totta ottanut kopin. Kuinka Ellu löi kerran niin kovaa että maila halkesi. 

Otin luettavaksi Patti Smithin Year of the Monkey. En varmaan koskaan saa sitä luettua, koska se on englanniksi. Kirjassa oli juuri vaihtunut vuosi 2015 vuodeksi 2016 ja ajattelin, että tämähän on ihan mennyttä maailmaa, kun kaikki oli vielä ihan toisin. 

Kirjassa Pattin ystävä kuoli, ja ajattelin kaveriani lapsuudesta, jonka kuolemasta kuulin eilen. Puhuin hänen kanssaan viimeksi keväällä 1995. Emmekä puhu enää milloinkaan enää. Viime viikolla näin lehden järjestelmässä huomautuksen hänen firmansa ilmoituksen kohdalla, että hänen nimensä pitää poistaa siitä. Ajattelin silloin toiveikkaana, että ehkä hän on vaihtanut työpaikkaa. Nimen pyyhkiminen pois on jotenkin lopullisuuden huippu. 

Kun tulin nykyiseen työpaikkaani, sain sellaisen työntekijän kaapin, joka oli hieman aiemmin kuollut. Seisoimme kaapin edessä pomoni kanssa, joka veti vanhan nimilapun irti kaapista ja varmaan se tuntui meistä molemmista jotenkin oudolta, koska seisoimme pitkään siinä sanomatta mitään. Kaapin ylähyllylle oli jäänyt miesten villapaita. Kaksi vuotta annoin sen olla kaapissa, kunnes kerran iltavuorossa oli niin kylmä, että laitoin sen päälleni. Käytän sitä edelleen ja ajattelen sen omistajaa.  

Lähdin kotiin ja lauloin vähän Suvivirttä, mutta sitten alkoi itkettää niin paljon se ihme, että luonnon uudeks luopi sen kutsuu elohon, että miten ihanaa että sillä lailla se tapahtuu, että se laulu jäi lyhyeksi.    

Viime viikolla Tampereella nauroin niin paljon että lopuksi itkin. Sitä muistoa, että Sannan kanssa Pietarissa abivuonna epäiltiin, että meille myydään baarissa drinkissä pelkkää mehua ja alettiin tilata pelkästään vodkaa varmuuden vuoksi. Kyllä kannatti. 

Olin muutenkin melko emotionaalisessa tilassa koko Tampereesta ja siitä, miten paljon muistoja tuli yhtäkkiä pelkästä rautatieaseman alikulkutunnelin rappusista. Silloin kun lähdin pois Tampereelta, oli kaikki mennyt vähän pieleen ja kaikessa oli vähän paha maku. Olin juuri valmistunut, en kelvannut mihinkään edes kesätöihin ja jotenkin ottanut kestona turpiini kaikissa suhteissa monta vuotta peräkkäin.  

Siksi ehkä en ollut kauheasti halunnutkaan ajatella Tamperetta, vaikkei se Tampereen vika ollut, ja nyt tällä kerralla se hyökkäsi jostakin. Tai ei mistään jostakin, vaan sieltä Tampereelta tietenkin mutta sellaisella voimalla, johon en ollut valmistautunut. Että vaikka on sellainen olo, että ei ole mistään kotoisin, koska sellainen paikallisidentiteetti, että osaisi sanoa, mitä joskus oli jossakin, ja kuka missäkin talossa asui, puuttuu, on kuitenkin paljon katuja ja kulmia ja taloja ja rappusia päässä, joista tietää, mihin ne vievät.