Backstreet’s back... Alright?

Ala-aste oli täynnä valintoja. Vaikeimmat valinnat kohdistuivat musiikkiin. Musiikkimaun täytyi olla linjassa: jos ilmoitti pitävänsä tietystä bändistä, toisesta ei saanut tykätä. Suurimmat valinnat piti tehdä tyttö -ja poikabändien väliltä ja niiden kesken. Itse valitsin Spice girlsin. Se oli sikäli huonoin vaihtoehto, että jos sen valitsi suosikikseen, ei saanut tykätä Backstreet boysista eikä All Saintsista. Tilanne ei varmastikaan ollut näin ehdoton joka koulussa, mutta meidän koulussa tai ainakin minun luokalla se oli. Huvittavinta on, että taisin itse olla luomassa näitä typeriä sääntöjä sen suhteen, mistä saa tykätä ja mistä ei.

Tästä ei saanut tykätä

Nyt kun ala-aste on turvallisesti ohi ja tyhmät säännöt kuopattu jo hyvän aikaa sitten, olen iloinen, että saan avoimesti kuunnella niin Backstreet boysia kuin All saintsia ilman sen suurempaa selkkausta. Siksi olinkin iloinen kun joulun alla kuulin että Bäkkärit tulevat maaliskuussa Suomeen. Varasimme ystäväni Hennukan kanssa liput saman tien. Tämähän ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun pojat vierailevat Suomessa, mutta minulle  tämä olisi ensimmäinen mahdollisuus nähdä pojat livenä.

Vasta pari päivää ennen keikkaa tajusin kunnolla, että jätkät ovat työstäneet materiaalia useamman levyn verran 2000-luvun alun jälkeen ja että olin täydellisen pihalla tästä tuotannosta. Konsertin anti oli täten todellinen kysymysmerkki. En kuitenkaan halunnut mennä ennakkoon nettiin vakoilemaan, mikä setti on ollut aiemmilla keikoilla.

Viime perjantaina H-hetki sitten vihdoin koitti ja kiirhedin viivana töistä kotiin vaihtamaan vaatteita ja nauttimaan kuohujuomaa Hennukan kanssa tulevan keikan kunniaksi. Yllättäen koko keikka alkoi puolisen tuntia myöhässä, joten mekin ehdimme paikalle ajoissa. 

Keikka alkoi minulle vähemmän tutuilla kappaleilla. All I have to give oli ensimmäinen veto, joka sai niin meidät kuin koko areenan syttymään. Heti perään kuultiin As long as you love me.  Keikan edetessä aloin kuitenkin kokea oloni jotenkin vaivaantuneeksi. Tunne vain vahvistui, mitä pidemmälle keikka eteni. Tajusin, että nämä pojathan ovat itse asiassa nelikymppisiä miehiä ja edelleen he veivaavat samoja tanssikuvioita kuin 15 vuotta sitten. Joskin astetta kankeammin. 

Suurin ristiriitaisuus syntyi ajatuksesta, ovatko miehet ihan tosissaan? Ja onko yleisö tosissaan? Vaikutti siltä, että suurin osa yleisöstä oli 20-30 –vuotiaita naisia joista todennäköisesti suurin osa oli tullut paikalle nostalgiamielessä. Ja kyllähän sitä itsekin halusi nähdä ne samat 15 vuoden takaiset tanssimuuvit, tehdä aikamatkan vuoteen 1999. Toisaalta, mitäs järkeä poikien olisi tehdä levyjä ja keikkailla, jos he eivät olisi tosissaan?

Olin onnellinen, mutta vielä enemmän huojentunut, kun keikka loppui. Päätin, etten matkusta ajassa vähään aikaan. I want it that way.