Yksi väri: sininen

Vuosia sitten lainasin yhdeltä mieheltä Kieslowskin väritrilogian ensimmäisen osan. Katsoin sen, kun odottelin hänen soittoaan. Sitä ei koskaan tullut. Dvd jäi minulle. Valkoinen ja Punainen ovat arvatenkin edelleen hänen hyllyssään, Sininen on muuttanut mukanani jo monta kertaa.

Sininen on hienoimpia näkemiäni elokuvia. Sitä pidetään taide-elokuvana. Ja totta. Siinä puhutaan ranskaa. Aihe liittyy klassiseen musiikkiin. Tunnelma on surullinen. Elokuvassa on jaksoja, joissa ollaan pitkiä aikoja hiljaa.

Juliette Binoche on hirmu tyylikäs tässä elokuvassa. Tai oikeastaan kaikki ovat.

Usein näkee ja kuulee sensuuntaista argumentointia, että elokuvan pitää olla riittävän taiteellinen ja vakava, jotta sitä arvostetaan ja se saa viisi tähteä. Taiteellinen tarkoittaa outoa tai vaikeaselkoista tai ainakin eurooppalaista. Tällainen taiteellisuus esitetään halveksuen ja samaan hengenvetoon todetaan, ettei esimerkiksi romanttinen komedia voi koskaan olla arvostelumenestys, koska se kuuluu lytätä yksin lajityyppinsä takia. Tämä on minusta hirveää soopaa.

En usko, että vaikeaselkoisuus on kenellekään mikään arvo. Jos en ymmärrä näkemääni lainkaan, en takuulla väitä pitäväni siitä. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki elokuvassa pitäisi tajuta. Haluan silti huomauttaa, että Sininen on hyvin yksinkertainen ja selkeä elokuva.

Se kertoo naisesta, jonka mies ja lapsi kuolevat elokuvan alussa auto-onnettomuudessa. Mies on kuuluisa säveltäjä, jonka viimeinen työ on jäänyt kesken. Loppuelokuva seurataan sävellyksen kohtaloa ja sitä, miten leski jatkaa elämäänsä. Elokuva on valmistunut vuonna 1993. Jokin siinä on sellaista, että se olisi yhtä hyvin voitu tehdä eilen.  

Sinisen alussa lapsi istuu auton takapenkillä ja katsoo autotien rytmissä vaihtuvia valokeiloja. Jokainen takapenkillä istunut on joskus tehnyt niin. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näemme lapsen elossa. Kohtaus on niin hieno, että elokuva pärjäisi yksin silläkin. Muita huippuja ovat sairaala ja itsemurhayritys, lähikuvat silmistä. Rakastelukohtaus, jossa seksi on kaikkea muutakin kuin vain seksiä. Siivouskomerossa syntyneet rotanpoikaset.

Jokainen kuva on hirveän kaunis ja musiikin ja hiljaisuuden vaihtelua käytetään hätkähdyttävästi. Tämä elokuva on nimenomaan elokuva. Lopputulokseen tarvittiin liikkuvaa kuvaa, ääntä ja montaasi. Aika harva elokuva uskaltaa nojata näihin perusaineksiin samalla tavalla.

Katson Sinisen kerran vuodessa. Joka kerran ihailen Ranskaa, maaseutua ja kaupunkia ja Juliette Binochen vaatteita. Joka kerralla olen itkenyt aivan kamalasti. Enemmänkin itseäni kuin perheensä menettänyttä naista. Olen projisoinut itseni tapahtumiin. Sellainen on tärkeää.

Sinisen alku katsottiin viime vuonna myös yliopiston dramaturgian kurssilla. Opettaja ei antanut mitään varoitusta siitä, mitä oli aikeissa näyttää. Onnittelin itseäni siitä, että valot oli sammutettu. Itkemistäni oudoksui vain vieressä istunut av-median opiskelija. Olisin halunnut selittää hänelle kaiken tämän. Mutta jotenkin tuntui, ettei hän olisi ehkä ymmärtänyt.