Musiikki-ihminen

Facebookissa kiertää kymmenen koskettavan kappaleen listaushaaste. Sain haasteen ja koostin listaa mielessäni. Samalla mietin, olenko musiikki-ihminen.

Yleensäkin on pikkuisen pöljä määritelmä, että on jokin ihminen. Nelosen hääohjelmassa toisen häitä arvostellut morsian ei tykännyt nukketeatteriohjelmanumerosta. Hän pehmitti nyrpeyttään sanomalla, ettei ole oikein nukketeatteri-ihmisiä. Suurin osahan meistä on nimenomaan nukketeatteri-ihmisiä henkeen ja vereen. Käytän tätä aika usein, kun jokin ei miellytä. En ole oikein nukketeatteri-ihmisiä!

En osaa laulaa tai soittaa mitään. En ymmärrä musiikin teoriaa. Olen tutustunut aika kapeaan siivuun maailmassa tehdystä musiikista. Siinä mielessä en ole musiikki-ihminen.

Toisaalta minulla on paljon levyjä. Kuuntelen niitä melkein joka päivä. Luen Rumbaa ja välillä Soundia ja kaikkien käsiini osuvien lehtien levyarviot. Suhtaudun joihinkin artisteihin intohimoisesti. Usein ajattelen, että vaihtaisin mitä vain siihen, jos saisin olla mukana bändissä ja tehdä lauluja.

Menisin mielelläni tälle oppitunnille.

Laveasti ilmaistuna rytmimusiikin ja populaarikulttuurin ymmärtäminen yhdessä on minulle tärkeää. Haluan tietää, kuka on esittänyt tai säveltänyt jonkin kappaleen, milloin se on tehty ja millaiseen maailmaan. Tekisin mielelläni valtavia mindmappejä rockin historiasta kuten Jack Black School of Rockissa. Kuitenkin kuuntelen vain sitä, mistä pidän. Jokin bändi ei ala kuulostaa paremmalta siksi, että tietäisin siitä enemmän tai se sattuu kuulumaan rockin kaanoniin.

Osittain tämä on tärkeää minulle siksi, että kotonani on asunut aktiivinen musiikinkuuntelija. Isäni. Hän toivoi heavyn kaltaista musiikkia ennen kuin sitä oli olemassa. (Ja jaksaa muistuttaa, että aluksi se lausuttiin suomalaisissa radio-ohjelmissa hiivi-musiikki.) Hän lauloi lapsena siansaksaksi Beatlesia ja juoksi faneja karkuun autotalliin. Välillä poltettiin vahaliiduilla tupakkaa. Hän on kertonut, miten poikkeuksellinen euroviisuvoittaja Abba oli, miten joku oli ostanut Sex Pistolsin God Save the Queenin singlen ja sitä soitettiin. Hän opetteli New Musical Expressistä englantia ylioppilaskirjoituksiin. Kun punk tuli, hän ei ollut ihan varma, onko liian vanha pogoamaan.

Musiikki-ihminen tekee joskus epätoivoisia tekoja
kuten palasista koostetun julisteen.
Mielissään hän makoilee julisteen alla.

Isäni on soittanut minulle lukuisia kappaleita Lasten mehuhetkestä Stranglersiin, Eläkeläisiin tai Howlin Wolfiin sanomalla: kuuntelepa tätä! Isän vinyylihylly oli minulle lapsena lupaus aikuisuudesta. Ajattelin, että ne vähän hirvittävätkin levyt, joista en tajunnut vielä mitään, olisivat aikuisena aivan ymmärrettäviä. Ja niin kävikin. Kotona kuunneltiin kaikenlaista klassisesta raskaaseen musiikkiin ja progesta motowniin. Levyjä lainattiin kirjastosta. Osa oli hyviä ja osa ei. Tämä opetti ennakkoluulottomuutta. Se on tärkeää.

Facebook-haasteen kaltaista listausta olen yrittänyt aiemminkin. Kerran yläasteella pyysin koko perhettäni listaamaan elämänsä parhaita lauluja. Isä kieltäytyi, mutta listasi sentään muutaman levyn. Sen sijaan äitini teki innolla listan, joka alkoi Kauko Röyhkän Nivelillä ja päättyi Hoosiannaan. Siitä on muistutettu häntä aika monta kertaa.

Omalle facebook-listalleni löysin helposti yhden koskettavan kappaleen. Se on Patti Smithin Because the Night. Se oli nauhoitettu elämäni ensimmäiselle c-kasetille, jonka nimi oli ytimekkäästi KAISA. Isäni aavisti, että pitäisin siitä koostaessaan kasettia. Sittemmin hän on toisinaan huomautellut, että tämän kappaleen ansiot ovat puhdasta Springsteeniä, vanhalla hevosennaamalla Patti Smithillä ei ole sen kanssa paljoakaan tekemistä. Se on minulle aivan sama. Kiitän luojaa siitä, että Patti ja Bruce osuivat samaa studioon, Patti levytti sen, isäni osti levyn vuonna 1978 ja nauhoitti Because the Nightin
minun kasetilleni vuonna 1994.