Cheekistä, uskonnosta ja Tove Janssonista

Otsikko johtaa harhaan. Nämä ovat sellaisia aiheita, joista en pysty kirjoittamaan. Cheekistä ja uskonnosta olen aloittanut parikin kertaa. Erikseen siis. Ja todennut aika pian, että tästä ei tule mitään. Kolmas liian iso aihe on Tove Jansson. Yläasteella pidin hänestä esitelmän. Tuohon aikaan nelisivuisen tutkielman aihe saattoi olla esimerkiksi ”Venezuela” tai ”Ydinvoima”. Onneksi esitelmäni Tove Janssonista ei ole tallessa. Ydinvoimatutkielmaan olin jäljentänyt tietosanakirjasta havainnekuvia reaktoreista ja värittänyt ne huolella puuväreillä. 

Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlaa kunnioitetaan myös postimerkillä.
Odotan innolla päivää, jolloin Cheek saa oman merkin.

Kesällä 2001, kun Tove Jansson kuoli, olin interreilaamassa. Suruviesti oli tavoittanut myös norjalaisen jätkän, jolle juttelin Amsterdamissa. ”Hänhän oli ruotsalainen.” ”Ei, suomalainen.” ”Oletko varma?”. ”Olen! Tove Jansson oli suomalainen. Suomalainen!” ”Okei!” Tajusin, että kaiken järjen mukaan Jansson kuuluisikin Ruotsiin. Hän oli meille vähän liian hyvä. Siksi minulle tuli hirveä tarve todistaa, että oli suomalainen, maanmies oli tämä Jansson.

Vaikka minä en kirjoita Tove Janssonista, muut kirjoittavat hänestä tänä vuonna paljon. Muun muassa Anna oli tehnyt Tove-teemaisen sivun, johon oli koottu hänestä muistuttavia asioita kuten hajuvesi ja muumitarjotin. Tekstissä kerrottiin, miten Janssonin lempeä hymy valaisee. Minusta Jansson ei oikein istu koko kansan satutädiksi. Haluaisin sanoa jotain siitäkin, että Hesarissa on kirjoitettu hiljattain kahdesti, kuinka turvallinen paikka Muumilaakso oli ja miten Jansson loi Muumilaakson pakopaikaksi ja turvaksi itselleen. On se tietysti turvallinenkin. Mutta muumeissa on kysymys myös pelkäämisestä ja epävarmuudesta ja sellaisesta hyväksynnän hakemisesta, että lukiessa se tuntuu toisinaan niin omakohtaiselta, että hävettää. Siksi ahdistun siitä, kun muumit latistuvat lällyiksi aforismikoneiksi. (12-vuotiaana ahdistuin niin paljon, että kirjoitin luokkalehteemme pääkirjoituksen "Totuus muumeista". Kaikki tarpeellinen taisi tulla jo silloin sanottua, joten en jatka tästä tämän pidemmälle.)

Kerran olen suuttunut Janssonille. Se tapahtui silloin, kun luin Muumilaakson marraskuun ensimmäisen kerran, ja muumit eivät tulleetkaan takaisin koko kirjassa. Vaikka näin vähän lupailtiin. Se oli silloin, kun luulin, että joskus vielä tajuan jostakin jotain ja tein näitä esitelmiä, joissa kerrottiin Venezuelan bkt:stä ja tärkeimmistä nähtävyyksistä. Nyt ajattelen, että Jansson on Muumilaakson marraskuussa vähän kuin oman romaaninsa nimi: Kunniallinen petkuttaja. Muumitaloon kerääntyvä porukka on juuri kuin me lukijat. He muistelevat epämääräisesti, että silloin joskus muumien kanssa oli kaikki paremmin. Silloin oli kesä, oli mikä tahansa muu vuodenaika kuin marraskuu. Lopuksi kunniallinen petkuttaja pistää meidät laiturille tähyämään, tulevatko muumit takaisin. Ehkä tulevat, ehkä eivät.

Vivica Bandler, jonka elämäkerrasta sisareni Kemmo ehkä joskus kirjoittaa, jos kykenee, sanoi, että Tove Jansson oli lahja ihmiskunnalle. Siihen ei ole lisättävää. Tämän verran pystyin kirjoittamaan. Ensi kerralla ehkä Cheekistä. Tai Venezuelan bkt:stä.