Laula kun sua laulattaa

Jonkin aikaa sitten eräs puolituttu parikymppinen mies selitti minulle, ettei sellaisten ihmisten pitäisi laulaa lainkaan, jotka eivät osaa. Siis koskaan missään. Tämä mies on itse harrastanut lapsesta asti klassista musiikkia ja hän on musikaalisesta perheestä. Kuulemma käy korviin, jos joku laulaa nuotin vierestä. Aivan sama, onko tämä ”joku” kaveri, tyttöystävä tai täysin tuntematon, parempi jättää laulaminen niille, jotka sen osaa. Luulin miehen vitsailevan, mutta hän oli harvinaisen vakavissaan.

Pidän laulamisesta. En ole koskaan ollut erityisen hyvä laulamaan, mutta nautin siitä. Laulan kotona ja vieraissa, yksin ja yhdessä.  Lapsena lauloin kodin lisäksi myös kerhossa. Siellä laulettiin siitä, kuinka Sakkeus kiipesi viikunapuuhun katsomaan Jeesusta ja Jumala loi auringon, kuun. Kotona lauletuissa lauluissa sukkula syöksyi venukseen ja Chikadua-joella asui pikku poika Huua Kotti. (Se jätkä ei ollut puettu Kallen tavoin.) Koulun ensimmäisillä luokilla mieleen ovat jääneet parhaiten virret. Niitä treenattiin paljon ja hartaasti. Aamunavauksissa päästiin sitten esittelemään sinnikkään harjoittelun tuloksia kovaa ja korkealta. Laulaminen oli mukavaa, eikä ketään kiinnostanut kuinka nuotilleen laulu soljui.

Karaoken suosiosta voi päätellä sen, että moni suomalainen pitää laulamisesta. Karaokejonojen ja karaokebaarin laulajien kollektiivisen humalatilan kasvusta voinee vetää sellaisen johtopäätöksen, että moni suomalainen häpeää laulutaitoaan tai –taidottomuuttaan. Vasta 3 promillen tuubassa mennään kajauttamaan vuosia haudotut laulutraumat ulos. Pieleenhän se menee varsin usein, mutta haittaako se ketään?

Kolmannella luokalla muutin toiselle paikkakunnalle. Edessä oli myös elämäni ensimmäiset laulukokeet. Olin oppinut isosiskoltani Kaisalta, että laulukokeet pitää ottaa tosissaan. Hän oli veivannut pari vuotta aiemmin Walkmaneilta Varpunen jouluaamuna non-stopilla ja kertonut, kuinka haastava kappale se on. En epäillyt kappaleen haastavuutta hetkeäkään. Laulukokeissa jokainen meni vuorollaan luokan eteen laulamaan. Luokallani oli pelkojohtamisen taitanut despootti-tyttö ja hän tarkkaili esityksiä silmä kovana. Lavalla ei saanut munata. En muista munasinko, mutta sen muistan, etten nauttinut tilanteesta yhtään. Tajusin, että oli noloa laulaa, jos ei osannut laulaa erityisen kauniisti. Pikku hiljaa aloin hävetä omaa lauluääntäni ja lauloin enenevässä määrin vain kotona, hiljaa ja mieluiten yksin.

Yläasteella kaikki oli noloa ja tylsää. Jouduin olosuhteiden pakosta musiikkiluokalle ja inho omaa lauluääntä kasvoi. Seiskan laulukokeissa munasin. Lauloin lohikäärme Buffin ja repesin täyteen nauruun korkeimmassa kohdassa, kun ääneni sortui. Harmi vain, että olin luokassa opettajan kanssa kahden, ilman despootin valvovaa silmää. Lauloin toisten seurassa puoliksi kuiskaten, joka sai lauluni kuulostamaan kamalammalta kuin se todellisuudessa oli. Olisin halunnut laulaa sisarieni ja heidän kavereiden kanssa koulun juhlassa, mutta en kehdannut.

 

Silloin pitää laulaa, kun mikrofoni on kuuma

 Lukiossa en jaksanut enää piitata ala-asteen laulutraumoista ja musiikkiluokan paineista. Aloin laulaa enemmän, kovempaa ja korkealta. Kotona lauloimmekin Kemmon kanssa karaokea ja joululauluja C-kasetin päälle pimeässä huoneessa. Kemmo myös säesti laulutuokioita. Laulamisesta tuli taas hauskaa, enkä enää välitä, kuinka nuotilleen laulut menevät. Citius, altius, fortius – tosissani, mutta hassutellen haluan kannustaa kaikkia laulamaan. Myös ennen sitä kolmen promillen humalaa.

P.S Ensi kerralla en kirjoita omaelämäkertaa