Sotiemme veteraanit

Äitini isä oli sotaveteraani. Kaksi vuotta sitten haastattelin häntä Lapin ylioppilaslehteen. Ajatuksena oli tehdä yksinkertainen ja suoraviivainen haastattelu siitä, millainen oli yhden ihmisen sotakokemus. Tiesin, ettei Vaari ollut koskaan puhunut sodasta silloin, kun äiti asui vielä kotonaan. Mekin puhuimme asiasta ensimmäisen kerran sitä lehtijuttua varten. Se kerta jäi myös viimeiseksi.

Ennen haastattelua kävin kuuntelemassa suomalaisten sotilaiden henkisistä vaurioista kirjoittanutta Ville Kivimäkeä. Kivimäki sanoi, että melko pian sodan jälkeen tallennetut rintamamiesten kertomukset olivat erilaisia kuin myöhemmät, koska niihin ei vielä vaikuttanut sodasta puhumisen perinne. Veteraanit omaksuivat ja jakoivat tietyn tavan kertoa sodasta, siitä tuli tarina.

Kunnianhimoisesti ajattelin, että voisin saada haastattelussa irtoamaan asioita myös tämän tarinan ulkopuolelta. Tämä ei toteutunut. Enkä toisaalta edes tiennyt, millainen tämä veteraanien sotadiskurssi oli, minulla oli siitä vain aavistuksia. 

-------

Vaari esitti asiat kronologisesti jättäen itsensä taka-alalle. Hän oli ajatellut etukäteen esittää asiat tietyllä tavalla, tietyssä järjestyksessä. Väliin oli vaikea esittää aivan toiseen kokonaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tällainen toistuu juttukeikoilla jatkuvasti, mutta tuttua ja samalla vieraaksi jäänyttä ihmistä tuntui karskilta keskeyttää tällaisesta aiheesta. Annoin hänen kertoa, kysyin lisäkysymyksiä niistä asioista, joita kulloinkin käsiteltiin.

En saanut vastauksia moniin asioihin, joista etukäteen olin kiinnostunein. Tajusin, ettei yhdessä iltapäivässä käydä historiafilosofista keskustelua siitä, miten asiat koetaan, mitä oikeastaan tapahtuu ja miten siitä kirjoitetaan. Tämä ei tarkoita, että haastattelu olisi epäonnistunut tai jutusta tullut huono. Halusin kuulla, mitä hän sanoo sodasta ja sain kuulla sen.

Yritin kirjoittaa jutun, jossa ei korosta mitään, ei selitellä eikä tunnelmoida. Jutussa Vaari kertoo, että rintamalle lähti lapsi, joka halusi sotimaan niin palavasti, että karkasi kotoa alaikäisenä ja väärensi huoltajan suostumuksen. Sieltä tuli takaisin 23-vuotias aikuinen, joka oli ”lopenkyllästynyt jonninjoutavaan sotatyöhön ja taisteluun kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta". Vaikkei hän ampunut ketään, ”henkiseen tasapainoon jää jotain, jos joutuu olemaan sellaisissa oloissa.”

-------

Ajattelin Vaaria ja tätä haastattelua, koska tänä syksynä on puhuttu paljon isänmaallisuudesta. Veteraanit ja myös evakot ovat nousseet tässä keskustelussa turvapaikanhakijoiden vastaryhmiksi. Toisin kuin vastaanottokeskuksen väelle, evakoille maistui jokainen tarjottu leivänkannikka. Toisin kuin Lähi-idän nuoret miehet, veteraanit täyttivät paikkansa rintamalla. Veteraanit ja evakot ovat osalle suomalaisista se kansanosa, jolta maahanmuuttajille menevät eurot ovat eniten pois. Jos keskustelupalstoja ja kommenttilaatikoita katsoo, veteraanien asiamiehiä ja -naisia on maa pullollaan.

Talvi- ja jatkosota ovat selvästi hyvin tärkeitä näiden ihmisten identiteetille. He ajattelevat, että heillä on ehjä ja oikea tarina sodista, vaikkei sellaista ole kenelläkään. He kieltäytyvät näkemästä, etteivät sotaveteraanit ole yhtenäinen ryhmä, kuten eivät turvapaikanhakijatkaan.

Se että veteraanit valjastetaan omalle puolelle maahanmuuttokysymyksissä voisi olla säälittävällä tavalla huvittavaa, jollei se olisi sekä loukkaavaa että väärin.