"Anni Sinnemäellä oli musta housut ja harmaa neule" - Ultra Bra -ajat

Ultra Bra tuli meille c-kasettina, johon setäni oli nauhoittanut Vapaaherran elämää -levyn ja Houkutusten kiihottava maku -ep:n (myöhemmin kasetti oli kultaakin kalliimpi, koska ep oli vuosia harvinaisuus). Äiti rakasti kasettia ja kuunteli sitä autossa työmatkoilla ja niin rakastimme me lapsetkin. Muistan kuinka äiti kävi Lahden seurahuoneella yhtyeen keikalla ja kertoi että siellä oli mahtava meno, ihmiset tanssivat pöydillä.

Sitten tuli Kroketti-levy, Sinä lähdit pois ja keltaiset sadetakit ja me lapsetkin aloimme käydä keikoilla, kaikilla mihin vain mitenkään pääsimme. Kerran Liisa karkasi Helsinkiin bändin perään. Fanituotteita saattoi äiti heltyä ostamaan silloin tällöin jonkin kaikille yhteisen. Uudesta levystä ja jopa cd-singleistä oli varaus vetämässä Hämeenlinnan Levyssä ja Kasetissa, mistä ne saattoi hyvällä tuurilla saada jo ennen virallista julkaisupäivää.

Mitä tapahtui logon välistykselle?

Ruisrockissa näytin jokseenkin iloiselta. Keikkakokemusta häiritsi
ainoastaan äänentoisto. Kaikki lavalta kuului kovin hiljaa.

Videoita vahdattiin Listasta ja Jyrkistä. Tutut saattoivat soittaakin meille lankapuhelimella, että Kaisa nyt televisio päälle. Jos joku oli netissä, viesti meni vastaajaan. Siellä soi isäni vastustuksesta huolimatta Älä soita tänne enää koskaan. Kerran eräs virallisempi soittaja nauroi niin, ettei saanut viestiään jätetettyä.

Katsoin päiväkirjasta merkintöjä UB-ajalta. Pystyin lukemaan juuri sen verran, että ennen keikkaa oli "lakat suihkittu ja lonkerot juotu" (enää en käytä kumpaakaan). "Keikkapaikalla näin Anni Sinnemäen. Sillä oli mustat housut ja harmaa neule ja jotenkin sotkuiset hiukset." Selvä homma. Keikkojen jälkeen notkuimme aina backstagen aidalla odottamassa nimmareita ja vastauksia milloin mihinkin triviaaleihin ja typeriin kysymyksiin. Valttikortti oli nuorin siskoni Aino, joka oli niin pieni ja söpö, että hänen siivellään pääsi mihin vain.

Ensimmäinen noin miljoonasta UB-esityksestä.

Ultra Brasta sanotaan, että se on nuorten aikuisten sukupolvikokemus. Minä olin vasta teini. Mutta ajattelin kyllä, että kohta aikuisena minusta tulee samanlainen kuin bändiläiset olivat. 

Liisa oli Provinssissa UB:n paluukeikalla ja ihmetteli primitiivireaktiotaan. Hän oli itkenyt koko keikan alusta loppuun ja ilmeisesti jo ennen sitä ja hiukan jälkeenkin. Minä en ihmettele yhtään.

Kun sellainen iso kokoonpano soittaa perä perää kappaleita joista osaa jokaisen huilusoolon ja rivibiisien taustaläpytyksetkin, ei ole outoa, jos itkettää. Musiikki löytyy itsestä sellaisella tavalla, jota ei tiennyt olevan. Niissä lauluissa on hirvittävästi tunnesisältöä ja koko meidän elämä niinä vuosina, kun asuimme rivitalossa Hämeenlinnan itäisessä lähiössä.

Ainon nimmarivihko. Klassikko.