The Pee Effect

Elokuun puoliväli näyttää jo vähän syksyltä. Aulangon näkötorni.

Neljäs kesä, jolloin vain odotan että elokuu alkaisi. Ja juuri ennen elokuuta odotan pahaenteisyyden vallassa, että kohta jokin menee pieleen, koska tähän asti on kaikki mennyt hyvin.

Kolmesta aiemmasta kesästä 2014 oli kuuma, olin töissä hesarissa, oli jalkapallon mm-kisat, asuin Annin kanssa Haagassa.

Kun Enric tuli Suomeen ja menin lentokentälle vastaan, nukahdin bussissa ja reiteen painui täydellinen kämmenen kuva. Menimme mökille ja Helsinkiin ja Tallinnaan. Tove Janssonin näyttelyyn Ateneumiin. Söimme blinejä, savustin mökillä lohta, vaikken tajunnut koko hommasta mitään enkä vieläkään tajua. Otimme kuvia Jari Litmasen patsaalla ja ostimme Ainolle alushousuja. Ainon kani Jaana eli ja makasi kopissa väsyneenä. Telkasta tuli Psyko. Enric luki Vergiliusta.

2014 uitiin Seurasaaressa.

2015 menimme Portugaliin. Emme jaksaneetkaan olla rannalla, vaikka sitä varten sinne mentiin. Ajoimme autolla ja söimme joka päivä sardiineja paitsi Lissabonissa syötiin turskaa ja minulla oli mukana Pohjantähden ykkösosan painos, joka näytti ihan Raamatulta.

Viime vuonna olimme mökillä. Oli tuulista ja kylmä, Lahti oli ihan autio.  Ei haitannut. Ajoimme Hattulaan katsomaan kirkkoa ja mietin että tämänkö kaikkein eniten haluan näyttää Suomesta, mutta niin se melkein oli. Perillä olin niin innoissani että melkein juoksin autolta kirkkoon.

Viimeinen tuomio. Matka kohokohta.

"I am having the pee effect", kerron messengerissä pari päivää ennen lomaa. Se tarkoittaa sitä, että vaikka muuten jaksan kohtuullisesti olla jatkuvasti erossa, vähän ennen näkemistä siitä tulee paljon vaikeampaa sietää. Vähän kuin silloin kun on pitkään ollut pissahätä, olet kestänyt sitä tuntikausia, mutta ollessasi jo kotiovella et yhtäkkiä voi pidätellä enää sekuntiakaan.