Kiitos 9.2.2018 - 4.11.2018

Vuodenvaihteessa tein päätöksen. Olo oli jo pitkään ollut sellainen, että kamelin selkä oli katkeamassa minä hetkenä hyvänsä. Tammikuun alussa otin seuraavan askeleen. Ensimmäistä kertaa elämässäni irtisanouduin tyhjän päälle. Minulla ei ollut tiedossa mitään muuta varmaa kuin kolmen kuukauden karenssi. Olin samaan aikaan helpottunut ja jännittynyt.

Päätöstä oli vatuloitu kauan. Lähipiiriltä tuli enimmäkseen tukea: Kyllä sä töitä saat! Mitään ei tarvitse kestää! Me autetaan sua, et sä katuojaan joudu. Toiset olivat sitä mieltä, että työttömyydessä minulta  lähtee varmemmin järki päästä kuin työssä, jossa voi huonosti. Laskin, että rahani riittävät karenssin yli ja päätin, että laitan oman henkisen hyvinvointini edelle. Luotin enemmän positiivisiin puheisiin ja omaan itseeni. Ja siitä se työttömyys sitten alkoi.

Alussa työhaastatteluja tuli todella hyvin ja ehdin jopa hieman surkutellakin, että näinkö paljon hätäilin asian takia. Olisi ollut ihan kiva lomaillakin. Yhtäkkiä kesä kolkutteli ovella, eikä työtä ollut edelleenkään näköpiirissä. Olin ollut monta kertaa palkintopalleilla. Harmi vaan, että työnhaussa hopeasta ja pronssista ei saa pisteitä. Pitkät rekryt olivat stressaavia ja kun samalle viikolle sattui useampi ei kiitos –vastaus, pohdin ahdistuneena, olinko tehnyt elämäni virheen ja työllistynkö ikinä.

Kevät ja kesä olivat kuumempia kuin koskaan. Ahdistuksen lomassa iloitsin siitä, että muut istuivat toimistoissa ja minä otin aurinkoa Mustikkamaalla. Tein kaikkea sitä, mihin tavallisesti ei ollut mahdollisuutta: lenkkeilin aamupäivällä, kävin leffassa päivänäytöksissä, katsoin koko päivän sarjoja tai pelasin nintendoa, pyöräilin ja pyörin milloin missäkin. Tekemisen puutetta minulla ei ollut. Kaveripiiristä löytyi mukavasti ihmisiä, joilla oli vuorotyö tai koko kesä vapaata. Aina sai seuraa eri aktiviteetteihin.

Kesällä työttömällä oli aikaa maata stadikalla

Elokuu lähestyi loppuaan ja syksy löi lujaa naamalle. Muut palasivat töihin ja kouluihin ja omassa elämässäni mikään ei muuttunut. Kaikki kesällä alkaneet rekryt päättyivät, enkä taaskaan tullut valituksi. Työttömän arki näytti ikävää puoltaan: rekryprosessit jäivät kesken, haastattelun jälkeen ei palattu asiaan tai 250:sta hakijasta en päässyt edes haastatteluun. Päätin aloittaa omatoimiset verkkokurssit netissä ja suunnitella muita vaihtoehtoja työllistymisen edistämiseen. Työvoimatoimistosta kun en saanut toivomaani tukea työllistymiseen.

Viime viikolla se sitten tapahtui. Sain töitä. Vähän puskista se tuli, enkä ole vieläkään täysin tottunut ajatukseen. Asiat ovat vielä sen verran auki, etten voi paljastaa työstä enempää. Minulla on nyt viikko aikaa tehdä mitä huvittaa. Vielä ehtii katsoa 5 jaksoa Sinkkuillallista aamulla sängyssä. Vielä ehtii jatkaa unia kun kello soi. Vielä ehtii kävellä Korkeasaareen katsastamaan gundeja. Vielä ehtii juoda kaljaa keskiviikkona.

En kadu päätöstäni metriäkään. Tärkein oppi työttömyysjaksossa oli se, että itseä pitää arvostaa ja läheisistä ihmisistä kannattaa pitää kiinni. En voi korostaa ystävien ja sukulaisten merkitystä elämässä. Kiireisessä ja stressaavassa työelämässä tuntuu ajoittain siltä, ettei jaksa tai ehdi nähdä ketään. Sille kannattaa etsiä aikaa. Työ ei lopu tekemällä, mutta tärkeitä ihmisiä tarvitsee aina. Itseään ei kannata polttaa loppuun. Mikään työ ei ole sen arvoista. Haluan vastaisuudessakin nauttia kahvista ja sadasta sämpylästä auringon noustessa. 

Rentouttavaa viikonloppua!