Sant Pol de Mar, Gran Sol, the end of summer & delicious cats

Tiedän että olemme olleet tasan 50 päivää erossa, sen näkee Duolingosta. Aloin pelata sinä päivänä kun Enric lähti kotiin elokuussa. Tuntuu että siitä on ikuisuus.

Lentokentältä menemme ravintolaan, jossa tilataan oranssisävyistä alkuviiniä ja kymmenen juuston lautanen. On niin paljon kuulumisia mutta välillä ehtii selostaa myös Tomi Metsäkedon oikeudenkäyntiä ja Suomen kuningashanketta. Viereisessä pöydässä on kuuluisa journalisti ja E kuuntelee tarkasti tämän puheita jostakin entisestä ministeristä ja korruptiosta ja minä onnittelen häntä, kaksi maineikasta toimittajaa samalla kertaa lähietäisyydellä.

Aamulla lähdetään junalla Sant Pol de Mariin. Sinne ajetaan rantaviivaa pitkin pohjoiseen lähijunalla ja koko matkan ikkunasta näkyy hopeanvärisenä välkkyvä Välimeri. "This is the real sea", Enric huomauttaa vain puoliksi vitsillä. Hänestä Itämeri ei ole mikään meri. Perillä ehdimme kävellä ehkä kolmesataa metriä, kun törmätään Enricin tuttuihin terassilla. Barcelonassakin näin käy jatkuvasti, Lahdessa ei ikinä. "Don't you know anyone from here", E joskus kyselee. Minäkin tunnistan tämän terassin pariskunnan ja kauniin miniatyyrimaisen vaimon, jonka nelikymppisillä kävimme edellisvuonna. Silloin hänellä oli ihana kultainen mekko ja nytkin hienot vaatteet ja seison taas kuulumisten vaihdossa kuin ruma suomalainen pökkelö ymmärtämättä mitään.

Enric ei muista hotellin nimeä, mutta arvelee, että siinä on joko sol tai mar ja niin onkin, hotellin nimi on Gran Sol. Merivesi oli lämmintä, olen jo matkalla uimaan, mutta nukahdan ja herätessä aurinko on hävinnyt ja aallot ovat liian suuret.

Illalla terassilla Real Madrid häviää taas eikä saa maalin maalia ja katalonialaiset hykertelevät tyytyväisyyttään. Kysyn, saako valmentaja pian potkut ja kuulemma kyllä, hän ei ole "joulumakeisia syömässä". Joen toisella puolella on jonkinlainen pikkufestari, joka on minusta niin kiva, että käymme siellä kolme kertaa samana päivänä juomassa 2,5 euroa maksavaa vermuttia ja cavaa laakeasta lasista ja syömässä mustekalahampurilaisia.

Sunnuntaina on sateista, kävelemme pitkin pieniä katuja, missään ei näy ketään. Menemme kirkkoon kuivattelemaan, mutta siellä alkaa jumalanpalvelus. Lähdemme takaisin Barcelonaan ja matkalla alkaa taas paistaa siniseltä taivaalta.

Illalla katsomme dokumentin Eremitaasista, minne menemme seuraavalla viikolla. Dokumentin yllättävin kohta on Leningradin piiritystä muisteleva museon entinen työntekijä. Hän joutui ruuan loputtua syömään mummonsa kissan. "But cats, they are delicious!"

Mietin, miten selviämme ikinä Eremitaasista ulos. Enric selostaa museoissa kännykkäänsä havaintojaan tauluista luentojaan varten. Museoreissut kestävät ikuisuuden. Minäkin haluiaisin kerätä tietoja ja ajatuksia jostakin asiasta mutten tiedä mistä. Joskus kirjoitan jotain muistettavia asioita ylös messengeriin ja lähetän viestit itselleni. Viimeksi olen kirjoittanut sinne " elän pelaan kuljen". Siellä on Itä-Hämeen mielipidepalstan tekstin lainaus: "Keväinen kotiseutumatka palautti mieleen vaaran vuosiksi kutsutun ajan. Minulle tuli hetkeksi ikävä äitiä ja Kekkosen aikaa."

Siellä on myös runo jota olen alkanut kirjoittaa:

lämmin ilta
kadulla pöly liikkuu
tuuli työntää kuin unessa
siellä ilmavirtaus nostaa ilmaan
ja nousen lentoon
ihan varmasti juuri kuin lintu
siltä tuntuu

toiset eivät koskaan uneksi lentävänsä
eivät kertaakaan
omahyväisenä minä herään niistä unista

Aivan korvaamattomia merkintöjä.