Renessanssinerot Kanarialla

”Kai sä kirjoitat tästä matkasta sinne blogiin, niinhän ne bloggaajat tekee”, kysyi matkakumppanini Gran Canarian paluulennolla jossakin Portugalin yllä. Hetkeä aiemmin olin kysynyt häneltä, muistaako hän, mihin WTC:hen iskeytyneet koneet olivat matkalla. ”No niihin torneihin!” Hän oli unohtanut, että koneissa oli matkustajia, jotka olivat menossa johonkin ihan muualle. 

Heinäkuussa  minä ja ystäväni Anna päätimme juhlia lähestyvää kolmekymmenvuotispäivää etelänmatkalla. Kumpikaan ei ollut käynyt talvella lämpimässä, ja koko mahdollisuus tuntui molemmista jonkinlaiselta utopialta. Tilasimme pakettimatkan Kanarialle. Talven kuluessa matka hiukan unohtui, kunnes maaliskuun lähestyessä aloimme ihmetellä, mitäköhän sitten teemme siellä lomalla. Hiukan ennen lähtöä Anna oli kuullut, että Matti Nykänen olisi samaan aikaan Gran Canarialla. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa halunnut Matin keikalle. ”Mutta olisi hauska nähdä se kadulla.”

Sisäinen lomaminä on juuri pääsemässä vapauteen.

Emme kohdanneet Matti Nykästä. Emmekä Tommi Läntistä tai Frederikiä, joilla heilläkin oli keikka Gran Canarialla samalla viikolla. Mutta muuten matka oli mahtava. Kanarian ilmapiiri rentoutti  meitä siinä määrin, että huomasimme yltävämme melkoisiin mietelmiin. Viikon alkupuolella puhuimme muistaakseni ihan järkevästi esimerkiksi vanhemmuuden kustannuksista, toimittajan työstä ja suomalaisuudesta. Sen jälkeen mikään aihe ei ollut liian vieras tai vähäpätöinen pohdittavaksi. Puolivälissä Anna arvioi, että jos hän olisi saanut viettää elämänsä Kanarian joutilaisuudessa, hänestä olisi luultavasti kehittynyt jonkinlainen renessanssinero. 

Kohteemme oli Playa del Inglés. Muistaakseni Onnenpyörästä saattoi voittaa matkan sinne. En usko, että paikka on muuttunut Onnenpyörän ajoista mitenkään. Jotenkin se toi mieleeni nykyisen kotikaupunkini Rovaniemen Joulupukin pajakylän napapiirillä. Yhtä luonteva ja tyylikäs kokonaisuus. Rannan palmuja lukuunottamatta missään ei ollut mitään vihreää. Aikamme katseltuamme totesimme, etteivät kasvit kerta kaikkiaan mahdu Inglésiin. Eivätkä myöskään paikalliset. (Me ollaan itse ne paikalliset, me ollaan se kulttuuri!”) Meininki oli kumminkin rauhallinen. Matkaoppaan kertoman mukaista yöelämän keskusta emme koskaan löytäneet. Nautimme yöelämästä lähinnä hotellin seitsemänkymppisten saksalaisten kanssa aulan baarissa. Siellä esiintyi kosketinsoitinviihdyttäjiä oman taustanauhansa kanssa ja kerran sellainen akrobaattipari, että nauroin niin kovaa, että katsojien huomio kiinnittyi hetkeksi minuun.

Matkan pääaktiviteetteja olivat syöminen, juominen ja auringonotto. Arvioisin, että otimme niistä kaiken irti. Tähän liittyi intensiivinen ähkyn, meri-ilmaston ja Kinder Bueno -jäätelön analysointi. (Musta tuntuu, että mä haluaisin ehkä brandyn.) Illastimme usein hotellin ravintolassa. Seurasimme, mitä muut söivät ja kuinka moni söi ranskalaisia. Tosi moni. Kerran kävimme veneretkellä.  Tunsimme itsemme Ruotsin kuninkaallisiksi, joita usein kuvataan paparazzi-otoksiin jahtien kansilta. Pohdimme, olisiko tämä sitten sitä, mitä tekisimme vapaa-ajallamme, jos olisimme Ruotsin kuninkaallisia. Tulimme siihen tulokseen, että kyllä, juuri tätä. Ohjelmaan kuului myös pikaveneajelu. Matkakumppani sai myös hetken aikaa ohjata venettä. Hän kysyikin ensimmäisenä asiallisesti: ”Where are we going” Näimme myös 10 delfiiniä. (Liikkuvatko nämä delfiinit laumassa vai parvessa? Miksi delfiinejä arvostetaan niin paljon? Miksei eläintä voida arvostaa riippumatta siitä, mitä se tekee? Ton yhden evä on jotenkin rähjäinen.)

Yhtenä päivänä ajoimme bussilla pohjoiseen Las Palmasiin. Matkalla nähtiin tuulivoimaloita. (-Mua aina ihmetyttää, miten noista liikkuvista asioista voi tulla sähköä. -No ymmärrätkö sä muita energiantuottamisen muotoja? -En.) Irwinin Las Palmas soi kummallakin päässä siitä lähtien, kun menobussin humalainen Suomi-nero lauloi sitä. Hän oli ilmeisesti sillä hetkellä keksinyt, että tämä Las Palmas todella tarkoittaa jotain ja että hän oli juuri laskeutunut sinne lentokoneella. Las Palmasissa kävimme kaupoissa ja tilasin sangollisen olutta, kun tarkoituksena oli tilata kaksi. Sangon jälkeen kävimme museossa, jossa Kolumbus oli ehkäpä yöpynyt matkoillaan Amerikkaan. (-Minkäköhän takia se Kolumbus tuli tän reitin aina näin päin? -Luulis, että se olis koittanut jotain muutakin. Kato, tässä se on tullut suoraan! -Kanariansaarten alkuperäisasukkaat olivat ilmeisesti unohtaneet merenkulun taidon. He eivät tunteneet pyörää tai jousta ja nuolta. -Miten se on mahollista? -Tollot!) Las Palmas oli oikeasti hieno kaupunki ja siellä näki myös mopseja ja kauniita paikallisia ihmisiä. Katselin heitä hyvän tovin, kun matkatoveri oli ostamassa bikineitä.

Kaksi kertaa kävimme myös majakalla, jonne saattoi kävellä rantaa pitkin. Hotellin ja majakan välissä olivat hiekkadyynit, joita kävimme tutkimassa. (- Tää on luonnonsuojelualue. Miten tän voisi muka pilata! Täällä on pelkkää hiekkaa. -Mua surettaa se, että täällä on vesipula ja sitten kastellaan niitä golf-kenttiä. Golf on paskaa! Jos mä joskus alan golfaamaan, tee mulle jotain. - Mitä? - Huuda mulle.)

Spontaani tanssiletka illan viimeisen kappaleen aikana.

Majakan luona joimme viiniä ja espressoa ja katselimme hyväksyvästi ympärillemme. ”Täällä on rauhallisia, hyvinkäyttäytyviä ihmisiä”, ihastelin matkakumppanille. Illalla näimme myös majakan valon (Mikäs majakka se sellainen on, jossa ei pala valo. Ei mikään majakka. Se on torni.) Kun katselimme rannalla käsi kädessä käveleviä seitsemänkymppisiä ja paritansseja kauppakeskusaukiolla, mietimme useasti, millaisia olemme itse eläkeläisinä. Viimeisenä iltana näköalaravintolassa vietettiin kaksiakin syntymäpäiväjuhlia. Toiselle päivänsankarille lauloi vanhahko herra mikrofoniin kultakimalteisella taustalla ja sitten taputettiin. Suomalainen Maija täytti 60 ja ystävä oli virkannut hänelle lahjaksi jotakin. Lupasin Annalle virkkaavani hänelle jotakin mahtavaa 60-vuotislahjaksi. Tajusimme, että siihen on vielä tuplasti matkaa.