Hymytyttö

Kiirehdin väsyneenä työpäivän jälkeen salille. Vaihdan nopeasti vaatteet ja siirryn saliin odottamaan combat-tunnin alkua. Olen odottanut tätä paljon: pääsen mätkimään verenmaku suussa erinäköisiä ja -kokoisia mielikuvitusvihollisiani turpaan oikein olan takaa. Tunti alkaa lämmitellen. Kolmannen kappaleen kohdalla ohjaaja katsoo meitä tappelijoita ja sanoo: "Kylläpäs siellä alkaa olla vakavia naamoja." Olen aivan varma, että kaikista meistä super-ninjoista nuo sanat on tarkoitettu juuri minulle. Tai oikeastaan ihan sama, vaikkei olisikaan. Tekisi mieli mätkiä mielikuvitusvihollisen sijaan jotain ihan muuta.

En ole hymytyttö. En ole koskaan ollut, enkä tule olemaan. En myöskään ole surullinen tai masentunut tyttö. Toisten ihmisten kasvoilla hymy asustelee pysyvästi, meidän muiden täytyy herätellä se esiin. Minulla on vakavan perusilmeen syndrooma. Perusilmeeni on siis vakava, samoin kuin itse syndroomani. Ainakin saamieni kommenttien perusteella. Hymyilevät kasvot ja iloisuus eivät välttämättä ole yksi ja sama asia. Usein hymyilevä ihminen on kyllä iloinen, mutta hymyilemätön ihminen ei läheskään aina ole surullinen tai masentunut. Tätä asiaa monen on vaikea käsittää. 

"Mikäs vetää noin vakavaksi?" "Miksi olet noin surullinen?" "Hei hymyilisit ees vähän!?" Näitä lauseita on kuultu vuosien varrella ihan kiitettävästi. (Lämmin kiitos vaan kaikille talkoisiin osallistuneille!) Niillä ei ole käsittääkseni tarkoitus ilmaista huolta vaan pikemminkin ne toimivat yleisilmoituksena siitä, että omistan vakavan naaman. Yleensä kommentoinnissa ei ole mitään järkeä. Miksi joku haluaa varta vasten ilmoittaa, että näytän muuten aika masentavan tympeältä, kun istun  bussipysäkillä/baarissa tai kahvilassa, enkä hymyile maailmalle? Samaa ihmettelen kuntosalilla. Kun poljen spinningissä räkä poskella hiestä märkänä, tulisi minun samaan aikaan hymyillä kuin se kuuluisa keksi Hangossa, koska..niin, miksi? Olen julkisessa tilassa, jossa on muita ihmisiä? En oikeasti ole puhki ja hymyllä osoitan, että olen mahtikunnossa?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Pidän hymyilemisestä ja hymyilevistä ihmisistä. Itse hymyilen silloin kun hymyilyttää. Osaan myös todistetusti nauraa. Kadehdin ihmisiä, joiden silmät ja kasvot hymyilevät luonnostaan. Olisi kuitenkin kovin mukavaa, jos meitä vakavan perusilmeen syndrooman sairastajia ei otettaisi maalitauluksi. Meillä ei ole mitään hätää, suupielet vain jatkavat suoraa linjaa ilman pientä ja siroa loppukaarta. Mielemme ovat kuitenkin varsin iloisia. 

Onneksi on keksitty sovelluksia, joilla meidät vakavat ihmiset saa iloiseksi. Hymy on tarttuvaa.