Päivän analyysi
Puhutaan visuaalisesta räjähdyksestä.
Kuvien tulvasta, jollainen on ennen kokematon ja näkemätön ihmiskunnan
historiassa. Osallistun tähän räjähdykseen opiskelemalla graafista
suunnittelua.
Seurustelin lääkäriopiskelijan kanssa. Hänen ei juuri tarvinnut pohtia opiskelun merkityksellisyyttä. Ainoat kuvat, joita hän analysoi, olivat röntgenkuvia. Hän inhosi sanaa design ja graafinen suunnittelu tieteenä oli hänestä vitsi. Siltä se tuntuu usein minustakin. Kuitenkin joskus olen hyvinkin kirkkaasti sitä mieltä, että on tässä järkeä. Ja on siinä järkeä, sen mieleen palauttaminen vaatii vain joskus työtä.
Seurustelin lääkäriopiskelijan kanssa. Hänen ei juuri tarvinnut pohtia opiskelun merkityksellisyyttä. Ainoat kuvat, joita hän analysoi, olivat röntgenkuvia. Hän inhosi sanaa design ja graafinen suunnittelu tieteenä oli hänestä vitsi. Siltä se tuntuu usein minustakin. Kuitenkin joskus olen hyvinkin kirkkaasti sitä mieltä, että on tässä järkeä. Ja on siinä järkeä, sen mieleen palauttaminen vaatii vain joskus työtä.
En pidä analysoinnista. Kuitenkin samalla
rakastan sitä. Haluan välttää ylitulkintaa ja myös postmoderni peli, jossa
ymmärtääkseen jotain pitäisi tuntea hirveä määrä viittauksia johonkin aiempaan,
inhottaa minua. Vaikka myönnän, välillä rakastan sitäkin.
Silloin tällöin haluaisin palata viattoman
katsomisen aikaan. Siihen vaiheeseen, jolloin yhden kuvan katsominen ei
läväyttänyt mieleeni sataa muuta, vaan ehkä kaksi tai kymmenen. Kun suunnistin
kuvan kanssa enemmän vaistolla kuin tiedolla. Ikävä kyllä olen
puolivahingossa kouluttanut itsestäni kuvan analysoinnin ammattilaisen.
Muutama viikko sitten kävi näin. Näin Facebookissa tällaisen
kuvan.
Enric Jardí oli muokannut sen Velázquezin maalauksesta Las Meninas. Ensin
nauratti. Taiteilijan paletti oli vaihdettu vaaleanpunaiseen älypuhelimeen.
Sitten alkoi analyysi. En mahtanut
mitään. Las Meninas oli poikkeuksellinen, koska Velázquez maalasi siihen
itsensä maalaamistilanteessa. Tekeillä
olevaa teosta voi katsella taustan peilistä. Katsommeko me teosta, vai
katsotaanko sieltä sittenkin meitä? Ottaako Velázquez kuvaa meistä vai itsestään vai piteleekö
hän puhelintaan muuten vaan? Samalla viikolla Hesarissa oli kirjoitettu selfieistä.
Niiden yleisyydestä ja historiasta, kuka otti ensimmäisen, mitä ne kertovat tästä ajasta ja niin edelleen. Oli vähän huumaavaa, että näin tällaisen kuvan juuri sosiaalisessa mediassa.
Aivoni eivät halunneet lopettaa, vaikka huusin seis. Mietiskelin kuvaa koko päivän. Kotona kaivoin kirjahyllystä kirjan Velázquezista. En muistanut, että se oli italiaksi. Aloin lukea artikkelia voyerismista (suomeksi), mutta nukahdin kirjan päälle.
Aivoni eivät halunneet lopettaa, vaikka huusin seis. Mietiskelin kuvaa koko päivän. Kotona kaivoin kirjahyllystä kirjan Velázquezista. En muistanut, että se oli italiaksi. Aloin lukea artikkelia voyerismista (suomeksi), mutta nukahdin kirjan päälle.
Yöllä heräsin ja ajattelin lisää. Puhelimen muokkaaminen
Velázquezin käteen on pikkuinen visuaalinen vitsi. Kuitenkin se on samaan
aikaan lähes syvällinen kommentti. Sitä olla voi vaikea sanallistaa, mutta
kuvasta ymmärrät sen heti. Ja mitä iloa tästä oli kenellekään? Miksi minä
spekuloin, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa. Huvikseni! Tämä kaikki, jossa ei
ole kysymys elämästä tai kuolemasta on bonusta. Vähän överisti sanottuna se bonus
tekee meistä ihmisiä.
Mietin vielä hetken, jos minäkin olisin lääkäri enkä
graafikko. Olisin käyttänyt tämänkin ajan siihen, että tunnistaisin
röntgenkuvista murtumia tai syöpiä. (Sitten aloin miettiä, että röntgenkuva on kyllä kiehtova kuva. Sen suhde todellisuuteen on omanlaisensa. Vaikka olemme
tottuneet niihin, emmehän me todellisuudessa näe ihon läpi. Paitsi
röntgenkatsemies, jolla oli pahoja ongelmia kykynsä kanssa.) Kaikkien onneksi olen ammattihuvittelija.
Kommentit
Lähetä kommentti