Kimppakyyti – kun toista ei voi katsoa silmiin, uskaltaa paljastaa enemmän

Haudi Blogi! Matkustan hulluna Suomessa ja kimppakyydit on mullistaneet maailmani. Haluan kertoa niistä.

Matkustin ensimmäisen kerran kimppakyydillä kaksi ja puoli vuotta sitten. Olimme espanjalaisen kaverini kanssa aikeissa matkustaa Lahdesta Savonlinnaan, kun tämä kysyi onko Suomessa sellaista nettisivua, josta voi etsiä kyytiä tai kyytiläisiä minne sitten matkustaakin. Löysimme kimppa.net (härski, mut hyvä!) sivuston ja saimme kyydin Savonlinnaan asti. Reissu oli suksee. Kuski oli maailmaa nähnyt elämäntapatyyppi, joka puhui kanssamme englantia ja soitti Meiju Suvasta. Hän kertoi mielenkiintoisia juttuja, meitä kiinnosti samat asiat ja seuraavana päivänä kävimme kaljalla. Kun tapaamme, halaamme.

Tuon matkan jälkeen, olen etsinyt aina ensisijaisesti yhteiskyytiä julkisten kulkuvälineiden sijaan. Se on halvempaa, se on ekologisempaa, se on käytännöllisempää. Matkustan keskimäärin kahdesti kuussa, joten tähän mennessä olen ollut kimppakyydeissä ehkä viitisenkymmentä kertaa. Melkein aina olen ollut tyytyväinen ja joka kerta jotakin oppinut.

Kimppakyydit noudattavat aika usein samaa kaavaa. Etsitään kuski ja kyydittävät, keskustellaan pidetäänkö taukoja, kysellään mitä toiset tekevät työkseen, missä opiskelevat ja mistä ovat kotoisin, sitten vapaa sana tai hiljaisuus, mahdollista nukkumista ja viimeisenä pohdiskellaan, missä kukakin jää pois.

Itselleni haastavinta lienee oikean auton löytäminen. Tunnen nimittäin huonosti automerkit ja lähden yleensä kohtaamispaikalle aika räjähtävällä kiireellä. Kerran kuski oli neuvonut tulemaan rautatieaseman eteen, auton tuntomerkit kuuluivat: ”musta ford, farkkumalli, tummennetut takalasit.” En tiennyt, mikä on farkkumalli, mutta aseman edessä oli musta auto, jonka takaoven avasin. Takapenkki oli hämmästyttävän täynnä rojua, joten huikkasin vaan etupenkille, sinne sen tarkemmin katsomatta: ”Jaaha! ja toinen puoli!” Vasta toiselle puolelle päästyäni vilkaisin etupenkille. Kuskina oli nuori poika ja vieressä istui iloisen hämmästynyt nainen, luultavasti tämän äiti, joka kysyi huvittuneena: ”Anteeks, mutta kukas sä olet?” Olin nolona, mutta tilanne raukesi pian, kun oikea kuski tuli noutamaan minut kuin dementoituneen mummon farkkumalliseen Fordiinsa.

Olen ymmärtänyt, että osa kuskeista kokee paineita keskustelun ylläpidosta matkan aikana. Ellen ole ihan tempautunut kimppakyytifiilikseen, seuraankin usein mielenkiinnolla auton sisäistä keskustelu- ja vuorovaikutusdynamiikkaa. Kuka puhuu, puhuuko kukaan, nauretaanko oikeasti vai nauretaanko, koska kuuluu nauraa, sanooko kukaan mitään poikkeavaa tai rohkeaa. Kerran kuski ilmoitti heti kärkeen, että hän on juuri eronnut, eikä jaksa puhua mitään. Mielestäni se oli hyvä veto. Meitä oli auto täynnä, juttelimme keskenämme, eikä kukaan hämmästellyt vaisua kuskia.

Kuskin kanssa kaksin matkustaminen on erilaista. Sellaisessa tilanteessa kysyn usein, onko ikävää, jos nukun autossa vai haluaisiko kuski ennemmin juttuseuraa. Hiljaisuus kimppakyydeissä on harvinaisempaa, mutta aika mukavaa. Viimeksi matkustin Jyväskylään kahden naisen ja kahden koiran kanssa. Emme puhuneet matkan aikana juurikaan (koirat eivät olleet juttutuulella hekään), takapenkki nukkui. Istuimme kuskin kanssa edessä hiljaa ja puolihymyssä ihastelimme kirkasta pakkassäätä. 

Kimppakyytien parasta antia ovat iltahämärässä taitetut ja öiset matkat. Silloin keskusteluun ja vuorovaikutukseen pätevät eri säännöt, yön säännöt. Vähän väsyneenä ja pimeässä uskaltaa sanoa itselleen merkittäviä, arkoja ja intiimejäkin asioita rauhallisesti, kiihtymättä niistä kuin tavallisesti. Kuskin kanssa kahdestaan ei tarvitse kohdata toisen katsetta ja pelätä toisen reaktiota, sillä molemmat tapittavat samaan suuntaan, edessä rullaavaa maisemaa. Myöhäisissä kyydeissä puhutaankin useammin parisuhteista, seksuaalisuudesta, elämästä ja kuolemasta. Työ, opiskelu ja arki painottuvat silloin vähemmän. Kahdesti olen itkenyt kimppakyydeissä, molemmat olivat pimeällä, iltamyöhään.

Minulla on tosi vähän huonoja kokemuksia kimppakyydeistä. Ihmiset ovat usein ajoissa ja maksuasiat hoidetaan reilusti. Yhden kerran olen pelännyt kuskin tekemiä rajuja korjausliikkeitä liukkaalla tiellä. Kotiin päästyämme tämä paljasti, että oli melkein ajanut ojaan. Vain kerran en ole pitänyt matkaseurastani. Meitä oli täysi autollinen samanikäisiä, samaa alaa opiskelevia naisia. Keskustelu oli alusta alkaen kauhean epäkunnioittavaa, ei se edes tainnut olla mitään keskustelua. Olin siitä niin yllättynyt, ärsyyntynyt ja pöyristynyt, että kirjoitin silloiselle kämppikselleni tekstiviestin:

”Olen kimppakyydissä kolmen parikymppisen naisen kanssa. Kaikki puhuu tosi kovaa ja kiljuu, eikä silti kuuntele, mitä toiset sanoo. ”Siis I know the feeling, me ollaan aikuisii niinku” ihan järjetöntä kakkaa. Tällaisissa tilanteissa tulee ikävä sua ja normaalia, lämmintä ja rehellistä vuorovaikutusta.”

Toisaalta sekin kokemus ja poikkeuksellisen suuri ärsyyntymisen tunne olivat hyvä juttu. Tajusin, että olen suurimman osan ajasta hyvässä seurassa ja iloinen. Kimppakyydit opettaa: Ei ainoastaan toisista ja itsestä vaan toivottavasti vähitellen myös automerkeistä.